KIRKKONUMMI
Tunnetusta syystä kevät 2020 muutti myös meidän jokakeväiset suunnitelmamme pyhiinvaelluksesta Ranskassa. Kun matkustaminen kävi mahdottomaksi, oli aikaa miettiä vaeltamista yleensä ja pyhiinvaellusta erityisesti.
Perinteisesti pyhiinvaellukseksi on hyväksytty jalkaisin tai ratsain tehty matka, jonka kohteena on esimerkiksi Rooma, Jerusalem, Santiago de Compostela tai jokin muu kohde, joka koetaan itselleen merkittäväksi.
Viime vuosina myös polkupyörällä tehdyt matkat, tosin pitkin hampain, on hyväksytty pyhiinvaelluksiksi.
Ryhdyin miettimään tämän kategorisoinin mielekkyyttä: miksi hevosella tehty matka on enemmän hyväksytty, kuin omalla lihasvoimalla, (tosin nykyään usein sähkön avustamana) tapahtuva pyöräily?
Päädyin lopputulokseen, että kysymys on aikaan sidotusta ajattelusta: jos pyhiinveltaminen ”keksittäisiin” vasta nyt uskon, että pyöräily, potkulautailu, mopoilu, moottoripyöräily ja autoilu olisivat hyväksyttyjä vaeltamisen muotoja siinä missä ratsastus.
Toinen muutos ajattelussani tapahtui sitten ”pelipaikoille” matkustamisen suhteen:
Päätimme luopua lentämisestä. Ilmastosyiden lisäksi vaakakupissa painoivat erityisesti kaksi muuta perustetta . Ensimmäinen ja tärkein liittyy lentämällä tapahtuvan matkan nopeuteen. Kokemuksemme mukaan siirtyminen on niin nopeaa, että sielu ja henki eivät ehdi kehon matkaan. Meille on käynyt usein niin, että vasta käveltyämme kohteessa muutaman päivän, huomaamme hiljalleen olevamme kokonaisuutena paikalla.
Kolmas peruste on sitten suuria väkijoukkoja kohtaan tuntemani arkuus. En minä ihmisiä pelkää, mutta lento- ja muilla asemilla Euroopassa partioivat aseistetut poliisit, santarmit ja sotilaat saavat minut tuntemaan turvattomuutta ja pelkoa.
Niinpä kypsyi ajatus lähteä Ranskaan mopolla! Hankin sellaisen ja ryhdyin suunnittelemaan matkaa Baltian kautta Ranskaan. Aika pian kävi ilmi, että mopolla matka vaatisi liikaa aikaa ja niin mopo vaihtui skootteriin ja alkumatka laivalla Travemündeen tapahtuvaksi.
Vaelluksen kohde oli Taizen ekumeeninen yhteisö, Burgundin maakunnassa, lähellä Clunyn kaupunkia. Ajomatkaa kohteeseen olisi reilut 1250 kilometriä ja matkan tekoon olin varannut kolme päivää.
Taizessa tulisin olemaan viikon ja paluu Travemündeen tapahtuisi jälleen kolmen päivän aikana. Lauttamatkat suuntaansa kestäisi n. puolitoista vuorokautta.
Aikaikkuna olisi 13.-29. heinäkuuta 2021.
Tein suunnitelmiani ainostaan lähipiirin kanssa. Ratkaisevaa oli perheen, erityisesti puolison suhtautuminen hankkeeseen. Ilman hänen lupansa ja myötävaikutustaan ei matkasta tulisi mitään!
Päätin, että laajemmalle joukolle ystäviä kertoisin vasta kun olen turvallisesti laivalla.
Pyhiinvaeltajat sanovat useasti, että vaelluksella oleminen, matkan tekeminen, on tärkeää, ei päämäärä. Olen itsekin ajatellut samoin monien vuosien ja kymmenien pyhiinvaellusten ajan.
On sykähdyttävää tuntea kuuluvansa joukkoon, joka muodostuu tuhansista samalla tiellä olevista vaeltajista ja miljoonista, jotka ovat ennen meitä kulkeneet näitä samoja polkuja.
Perille pääseminen ”pyhään” paikkaan ei ole tuntunut oikein missään. Kunnioitan kaikkia niitä, joiden usko riittää pyhän kokemiseen esimerkiksi Santiago de Compostelan katedraalissa olevan Pyhän Jaakobin haudalla, mutta minulle se merkitsi ainostaan päätepistettä sen kertaisella vaellukselle. Näin kävi myös lukuisissa muissa kohteissa.
Uusi ikkuna kuitenkin avautui tähän maailmaan, kun 2016 saavuimme Taizen ekumeeniseen yhteisöön. Olin tietoinen yhteisön avarasta, kirkkojen ja tunnustusten välisestä ymmärryksestä ja paikan suuresta merkityksestä, erityisesti nuorisolle.
Oli kuitenkin sykähdyttävää kokea ensimmäistä kertaa, että myös paikalle saapuminen antaa erityisen perille pääsemisen ja pyhyyden kokemuksen.
Tuon käynnin jälkeen olemme voineet ”päästä perille” jo useamman kerran.
Travemündeen saavuttuani, illalla 14.7. Ajoin Lyypekin lähellä olevaan majapaikkaani ja varsinainen skootterilla ”ratsastaminen” alkoi aamulla 15.7.
Edessä oli n. 350 kilometriä ”kolmenumeroisia” pikkuteitä, jotka johtivat läpi kylien, maisemien ja kaupunkien. Ilman IPadia, karttaohjelmaa ja korviini tulevia ohjeita olisin varmaankin vieläkin menomatkalla, niin tiheä on tieverkko Euroopassa!
Toinen ajopäivä oli pituudeltaan n. 500 kilometriä ja aikaa kului reilut 11 tuntia.
Saksassa oli tapahtunut juuri ennen matkaani sateiden aiheuttamat tulvat, mutta en liikkunut niillä alueilla. Ainoa kokemus, joka liittyi tulviin oli tältä päivältä: Reinin ylitys olisi pitänyt tapahtua lossilla, mutta paikalle saavuttuani ajorampit olivat veden alla ja lossi oli purjehtinut johonkin muuhun paikkaan. Pienen karttaharjoituksen jälkeen löytyi kuitenkin uusi yhteys illan majapaikkaan, joka oli sitten jo Ranskan puolella.
Olin miettinyt miten covidin vaikuttaa rajojen ylittämiseen. Minulla oli mukanani rokotustodistukset ja Ranskan viranomaissivuilta imuroimani kaavake, jonka olin täyttänyt ja jossa vakuutin olevani rokotettu ja oireeton.
Saavuin Saksan ja Ranskan rajalle paikassa, joka taitaa olla yksi hiljaisemmasta koko maailmassa. Rajalla ei ollut ketään. Ainostaan tien pinnoitteen muuttuminen kertoi siirtymisestä maasta toiseen!
Kolmannen ajopäivän aikana pääsin sitten perille Taizen kylään. Majapaikkaani oli ennestään tuttu B&B kylän laidalla ja sunnuntaina siirtyisin sitten itse yhteisön asukkaaksi. Kävin lauantai-illan rukoushetkessä ja sytytin tuohukseni satojen muiden kanssa ylösnousemuksen juhlassa.
Minun kynttiläni paloi merkkinä kiitoksesta matkani aikana kokemastani varjeluksesta. Samalla muistin lukuisia ystäviä, jotka olivat lähettäneet minulle tsemppiä ja siunausta sisältäviä toivotuksia.
Siirtyminen yhteisön elämään tapahtui sitten sunnuntaina. Olin toivonut voivani viettää tämän viikon hiljaisuudessa. Lisäksi olin esittänyt toiveen saada tehdä jotakin ruumiillista työtä päivittäin.
Maanantai aamuna oli aikuisten yhteinen raamattutyöskentelyn aloitus ja meidät hiljaisuuteen halunneet evästettiin omaan tapaamme elää: ohje, jonka saimme oli yksinkertainen ja hyvä: ”anna aikaa itsellesi, ajatuksillesi tunteillesi ja kuuntele itseäsi”.
Minä sain lisäksi työmaan yhteisön alueelta: veljet kunnostavat erästä sivurakennusta veljestön vanhimman syntymäpäivä varten. Talon edustan pihamaa oli peitetty sepelillä ja siinä kasvoi runsaasti kaikenlaisia rikkkasveja. Tehtäväni oli haran ja juuriraudan avulla puhdistaa pihamaa. Työ tapahtuisi polvillaan ollen, rikat juurineen muovisaaviin ja sitten levälleen pihan kuumuuteen, jossa aurinko ne kuivattaa. Tein päivittäin, kovassa helteessä ja kuumuudessa, töitä pari tuntia ja sain viikon aikana työni valmiiksi. Kun siinä polvillani kaivelin rikkaruohoja irti, toivoin, että myös elämässäni rehottavat erilaiset rikkaruohot saisivat samalla kyytiä.
Elin viikon myös some paastolla. En vastannut viesteihin ja luin niitä säästeliäästi.
Tapasin yllätyksekseni minulle Taizesta kolmen vuoden takaa tutuksi tulleen virolaisen Pillen ja hänen kanssaan meille muodostui tavaksi ruokailla yhdessä. Aamupalan jälkeen keitimme ”suomalaiskahvit” majataloon keittiössä. Minulla oli kahvi ja suodatinsuppilo mukanani ja niin saimme päivämme käyntiin kunnon kahvilla!
Veljien (n. 80 paikalla olleen) joukossa oli viroa puhuva veli Matthew ja hänen kanssaan sain muutaman kerran jutella. Sain kertoa hänelle, mitä yhteisö ja sen edustama elämä minulle ovat merkinneet. Erotessamme hän siunasi minut kotimatkalle.
Tapasin myös suomalaisista vastaavan veli Stephanin ja veljestön johtajan veli Aloinsin ja saatoin välittää heille Suomesta lähetetyt terveiset.
Päivittäiset kolme rukoushetkeä, työ ja ruokailut rytmittivät päivät.
Liitän pari päiväkirjamerkintää ja toivon, että niiden avulla pääsisitte mukaani Taizessa viettämääni viikkoon:
”Kävelin juuri majapaikkaani, joka on Taizen kukkulan juurella.
Illan rukoushetki oli pysähdyttävä ja koskettava. Yllättävän paljon ihmisiä ja covid- turvatoimet tiukat.
Ilta on lämmin, ensimmäinen täällä moneen viikkoon. Voi tätä vihreyttä, rauhaa ja hämyä, joka laskeutuu maiseman ylle.
Puolikas kuu purjehtii taivaalla….on kesäyö.
Syvä kiitollisuus täyttää mielen!
Keskiviikko iltana, rukoushetken jälkeen.
Istun nyt, kello on puoli 22.30 (23.30) ja katson ulos huoneeni ikkunasta. Ikkunaluukut ovat auki, ulkona ja sisällä on ihan riittävän lämmin.
Taivaalla seilaa täyttyvä kuu ja korviini kantautuu Sovituksen kirkossa jatkuva musiikki. Toisaalta kuuluu myös kioskialueelta puheensorinaa ja musiikkia, mutta äänimaailmat eivät kuitenkaan riitele keskenään.
Ilta pimenee aivan silmissä, lepakot lentävät taitolentojaan ja vihreyden tuoksut tunkeutuvat täydentämään tunnelmaa.
En osaa kertoa, miten onnelliseksi ja etuoikeutetuksi itseni tunnen. Miten on mahdollista, että saan ja voin kokea kaiken tämän? Omaa ansiota tässä ei ole vähääkään!
Olen päässyt mielestäni hyvin tähän odottamaani ja kaipaamani maailmaan.
Viihdyn hyvin hiljaisuudessa, vaikkakin toivoisin voivani jakaa sen läheisen ihmisen kanssa. Ehkäpä ensi vuonna?!
Ristin kumartamisen rukoushetken jälkeen.
Vaikka hyväksyn ja ymmärrän (?) tapaa, on se vieläkin omalle ajatukselle haastava. Taizen krusifiksi on sijoitettu keskelle kirkkoa vaakatasoon. Sen päällä palaa muutama kynttilä. Rukoushetken lopuksi veljestö ja seurakunta kääntyy ristiin päin ja kumartaa syvään, hiljentyy hetkeksi ja sitten veljet poistuvat ja halukkaat ryhmittyvät odottamaan vuoroaan päästä lähelle ristiä, rukoilemaan ja mietiskelemään. Hiljalleen odottajat pääsevät päämääräänsä ja rotaatio pyörii.
Istuin kirkossa aikani katselemassa ja lähdin sitten ”kotiin”. Ikkuna on auki ja koska sen suunta on kohti kirkkoa, kuulen tuttuja rukouslauluja tässä trooppisessa ja hieman ukkostavassa illassa.
Olen mielestäni onnistunut aika hyvin työntämään käytännölliset asiat mielestäni etäämmälle. Se ei tarkoita, että olisin päässyt sen kummempaa keskittymisen pääni suhteen, mutta ainakin olen ollut paikalla.
Viime yönä (torstaina) sitten panostava helle purkaantui rajuna ukkosmyrskynä. Heräsin siihen, että huolimattomasti jätetyt ikkunaluukut heiluivat holtittomasti ja vettä satoi niin vakaan, että huoneeni lattia kastui aina ovelle asti.
Sain luukut hallintaan, lattian kuivattua ja asettauduin rajuilmaa ihmettelemään. Myrskytuuli oli muutamassa minuutissa ohi. Luultavasti kysymys oli jonkinlaisesta pyörremyrskystä, sillä aamun valjettua oli sen aiheuttamat vauriot nähtävillä: tiet ovat puista pudonneita oksia ja lehtiä täynnä, myymälän luona on suuri puu revennyt kappaleiksi ja varmasti ympäristössä on paljon vastaavia tapauksia.
Istuin ikkunaluukut avoimina ja ajattelin heitä, jotka tulivat yllätetyiksi teltoissa, joissa asuvat!
Porukoita, jotka kantavat märkiä varusteitaan näkyi aamulla runsaasti, mutta mistään vakavammasta en ole kuullut.
Istuessani ajattelin myös sitä, että jos matkalla joudun kuvatun kaltaiseen myrskyyn, niin ajaminen loppuu siihen hetkeen. Siksi teen tänään pakkaussuunnitelman kaikista pahimman vaihtoehdon varalta. Tosin säiden ennustetaan paranevan, ainakin osittain.
Vaikka olenkin sopusoinnussa itseni ja puutteitteni kanssa, olen myös kateellinen niille, joilla on mahdollisuus jakaa kokemuksiaan, käsityksiään, mielipiteitään jne. vapaasti toisten kanssa. Myös tästä sain jutella veli Mathewin kanssa.
Sain myös välitettyä teidän lähettämänne terveiset veli Aloinsille ja Stephanille. He pyysivät puolestaan tervehtimään teitä kauttani.
Vaikka olen sekä fyysisesti että henkisesti vielä Taizessa, ajatus karkaa kotimatkaan.
Luotan siihen, että saan tehdä sitä turvallisesti ja että joka tapauksessa siinä toteutuvat rakkaaksi tulleen Taize-laulun ajatukset: …”salattu on tiesi, Jumala, mutta kuljet sen kanssani”.
Väkeä tuli sitten tänne yllättävän maltillisesti. Olen kuullut maittavan lukuja n. 3-400 tietämillä. Vahinko veljestön kannalta, mutta meille väljyys on antanut hienot puitteet helliä itseään.
Kiitos ystävät, että teette tätäkin matkaa kanssani!”
500 kilometriä skootterin satulassa tänään, alkaen klo 7 ja kohteessa oltiin 16.45.
Illalla Nancyssä katselin säätiedotuksia ja mietin pitäisikö hermostua säätiedotuksesta?
Sitten päätin sen, mitä olemme reissuillamme usein päättäneet: ei kannata pilata yöuniaan. Sitten se vasta harmittaa, jos on valvonut ennusteen takia ja aamulla ei sitten sadakaan! Ja niin olisi käynyt: aamu aurinkoinen, muutama pisara matkalla, jälkiä jo ohi menneistä kuuroista - eli se siitä!
Eilen, välillä Taize - Nancy 350 km, käytin jo enemmän isoja teitä ja tänään sitten Suzuki sai laukata kahva kaakossa oikein kunnolla. Moottoriteillä pysyn rekkojen vauhdissa, jos ne ajavat rajoitusten mukaan. Tyhjät rekat tykittävät ylämäissä ohi ja täydet meinaavat jäädä jalkoihin. Oikeanpuoleinen, hidas kaista, on aika hyvä ajaa:
Pidä kaistalla paikkasi, jätä ohittajalle murheet ja anna palaa!
Täällä Kasselissa kerään voimia pienessä hotellissa. Ei mikään huippu, mutta kyllin hyvä!
Ajaessa tänään tuli mieleeni kaikenlaisia kummallisia juttuja: tänään mietin monta kymmentä kilometriä sitä, että työtoverini Pentti oli oikeassa, kun hän rippikoululeiriltä tultuaan tokaisi: ”jos kirjoittaisin rippikouluoppaan, panisin sen nimeksi ”Jeesus mopon selässä”. Tavallista pohjois-kirkkonummelaista poikaa kiinnostaa mopo paljon enemmän kuin aasi.” Ei tämä ajatus kantanut yhtään tämän pidemmälle, mutta tuli kuitenkin mieleen.
Vaikka vielä ehtii huomisen 400 kilometrin aikana sattua ja tapahtua, tuntuu kuitenkin siltä, että matka matkana alkaa olla taputeltu.
Kun olin lähdössä Taizesta, mietin miten vaikeaa ja haikeaa on irrottautuminen.
Kyllähän siinä lähdössä ja alkumatkasta taisi muutaman kerran silmiä ihmeellisesti kutittaa, mutta ihmeen hyvin kuitenkin selvisin. Mietin sitä, että kun asioilla on selkeä määrä-aika, niin se varmasti auttaa. Kuten Saarnaaja toteaa: kaikella on määrä-aikansa.
Kuten olen jo todennut: tunnen olevani pyhiinvaelluksella. Suzukilla tehty matka on yllättävän samankaltainen kävellen tehdyn kanssa: matkaa tehdää tunneissa, ei kilometreissä. Taivalletaan täysi päivä ja se on siinä. Tähän kertomukseen on lisätty kilometrit siksi, että lukijat saavat käsityksen siitä ”mihin mopo yltää”.
Kävellen päivämatkamme ovat olleet 25 ja 35 välilä. Nopeusero on huomattava, mutta ei pärjää autoille. Lisäksi motoristi on koko ajan kosketuksessa luontoon ja säähän.
Pyhiinvaelluksen tästä matkasta tekee kuitenkin päämäärä ja paluu kotiin. Aiemmin olemme aina saapuneet Taizeen kävellen. Paikalle olemme tulleet neljästä pääilmansuinnasta, noin suunnilleen. Viime kevään peruuntunut kävely olisi tullut idästä, nyt toista kertaa. Skootterilla saavuin paikalle pohjoisesta. Kotimatkalle olemme lähteneet kaksi kertaa kävelemällä. Nämä paluumatkan ovat auttaneet jäsentämään kokemuksia, kun hitaan liikkumisen aikana palikat asettuvat paikoilleen. Bussi-juna-lento sen sijaan keskittävät ajattelemaan aikatauluja ja muita matkajärjestelyjä ja tunteet ja kokemukset jäävät silloin käsittelemättä.
Skootterin selässä on ollut hyvää aikaa miettiä mennyttä viikkoa. Ja mietintä jatkuu varmasti koko loppumatkan ajan.
Tänään siis ajan Travemündeen ja lähtöselvitys aukeaa klo 21. Laivaan nousu alkaa klo 22.30 ja laiva lähtee klo 03.00. Vuosaaressa olemme 29. 7. klo 9.
”Kassel heräilee vähitellen. Ikkunasta näen, että aurinko paistaa ja lupailee helteistä päivää. Helteistä puheen ollen: ajaessa oikeanlainen pukeutuminen on kimurantti juttu: ajoviiman vuoksi pitää olla tuulenpitävää kampetta päällä. Minullakin on, mutta halpismallini on myös vedenpitävä ja siksi erittäin hiostava. Tämän kanssa tulen kuitenkin toimeen - on pakko!
Nyt suoriudun aamukävelylle ja yritän saada suonenvedot aisoihin. Sitten on vuorossa aamiainen ja pakkaaminen. Ratsu odottaa jo ohjaajaansa!
27.7. 21 klo 17 paikallista aikaa Travemünde.
Kiitos Taivaan Isä tästä matkasta ja varjeluksesta!
Tänään ajoi Kasselista tänne satamaan ja myös tämä ”legi” sujui hyvin, etten sanoisi, hienosti. Ajoin tänään koko matkan moottoriteitä myöten, siis n. 400 kilometriä.
Täytyy sanoa, että kuivalla kelillä (visiiriin napsahti matkan aikana 5 pisaraa, laskin ne!) ei se liikkuminen siellä niin vaaralliselta tuntunut. Pelisäännöt ovat selkeät ja niitä noudatetaan.
Päällimmäinen tunne on juuri nyt kiitollisuus. Tämän paremmin ei tällä seuralla olisi mikään matkan osuus voinut mennä. Siksi tämä kuuden tunnin odottelukaan ei tunnu nyt missään.
Lauleskelen tänään aika paljon. Hitti oli: ”Suo mun Herra, lapsen lailla, tehdä matkaa, huolta vailla….” Monet muutkin laulut tuli vedeltyä niin, että visiiri oli huurussa!
Matkan tylsimmät osuudet olivat lauttamatkat Helsinki-Travemünde-Helsinki, mutta niistäkin selvittiin ja 29.7. n. klo 10 kaarsin ”ratsullani” kotipihaan.
Sen Tien kulkija kiittää esirukouksista ja siunauksen toivotuksista.
Ovat toimineet!
Hiljaisuuteen, mietiskelyyn ja lauluihin perustuvaa Taizen-messua vietetään Haapajärven puukirkossa 14.9. klo 19.
Kokoontumisessa huomioidaan voimassa olevat koronarajoitukset.
Messu suoratoistetaan Facebookin kautta.
Syyskauden messut Kirkkonummen kirkossa 26.10 ja 23.11. klo 19.
Lisää tietoa Taizesta:
http://harvempiensanojenmies.worpress.com/taize - toista maailmaa
HEIKKI PIETILÄ
Perillä Taizessa. Nyt on hymy herkässä. Takana 1300 kilometriä.
Satu Holmlund
Sovituksen kirkko on Taizen elämän keskus. Siellä on joka päivä kolme rukoushetkeä.
Satu Holmlund
Taizessa on Corona-aika käytetty pihatöihin. Tähän syntyy kaunis bulevardi!
Satu Holmlund
Tässä ovat päivittäisen työtehtävän ”koneet ja laitteet”.
Satu Holmlund
KIRKKONUMMI
KIRKKONUMMI
SIUNTIO
Puh: 09 221 9200
toimitus@kirkkonummensanomat.fi
Munkinkuja 4, 02400 Kirkkonummi
KIRKKONUMMI
Tunnetusta syystä kevät 2020 muutti myös meidän jokakeväiset suunnitelmamme pyhiinvaelluksesta Ranskassa. Kun matkustaminen kävi mahdottomaksi, oli aikaa miettiä vaeltamista yleensä ja pyhiinvaellusta erityisesti.
Perinteisesti pyhiinvaellukseksi on hyväksytty jalkaisin tai ratsain tehty matka, jonka kohteena on esimerkiksi Rooma, Jerusalem, Santiago de Compostela tai jokin muu kohde, joka koetaan itselleen merkittäväksi.
Viime vuosina myös polkupyörällä tehdyt matkat, tosin pitkin hampain, on hyväksytty pyhiinvaelluksiksi.
Ryhdyin miettimään tämän kategorisoinin mielekkyyttä: miksi hevosella tehty matka on enemmän hyväksytty, kuin omalla lihasvoimalla, (tosin nykyään usein sähkön avustamana) tapahtuva pyöräily?
Päädyin lopputulokseen, että kysymys on aikaan sidotusta ajattelusta: jos pyhiinveltaminen ”keksittäisiin” vasta nyt uskon, että pyöräily, potkulautailu, mopoilu, moottoripyöräily ja autoilu olisivat hyväksyttyjä vaeltamisen muotoja siinä missä ratsastus.
Toinen muutos ajattelussani tapahtui sitten ”pelipaikoille” matkustamisen suhteen:
Päätimme luopua lentämisestä. Ilmastosyiden lisäksi vaakakupissa painoivat erityisesti kaksi muuta perustetta . Ensimmäinen ja tärkein liittyy lentämällä tapahtuvan matkan nopeuteen. Kokemuksemme mukaan siirtyminen on niin nopeaa, että sielu ja henki eivät ehdi kehon matkaan. Meille on käynyt usein niin, että vasta käveltyämme kohteessa muutaman päivän, huomaamme hiljalleen olevamme kokonaisuutena paikalla.
Kolmas peruste on sitten suuria väkijoukkoja kohtaan tuntemani arkuus. En minä ihmisiä pelkää, mutta lento- ja muilla asemilla Euroopassa partioivat aseistetut poliisit, santarmit ja sotilaat saavat minut tuntemaan turvattomuutta ja pelkoa.
Niinpä kypsyi ajatus lähteä Ranskaan mopolla! Hankin sellaisen ja ryhdyin suunnittelemaan matkaa Baltian kautta Ranskaan. Aika pian kävi ilmi, että mopolla matka vaatisi liikaa aikaa ja niin mopo vaihtui skootteriin ja alkumatka laivalla Travemündeen tapahtuvaksi.
Vaelluksen kohde oli Taizen ekumeeninen yhteisö, Burgundin maakunnassa, lähellä Clunyn kaupunkia. Ajomatkaa kohteeseen olisi reilut 1250 kilometriä ja matkan tekoon olin varannut kolme päivää.
Taizessa tulisin olemaan viikon ja paluu Travemündeen tapahtuisi jälleen kolmen päivän aikana. Lauttamatkat suuntaansa kestäisi n. puolitoista vuorokautta.
Aikaikkuna olisi 13.-29. heinäkuuta 2021.
Tein suunnitelmiani ainostaan lähipiirin kanssa. Ratkaisevaa oli perheen, erityisesti puolison suhtautuminen hankkeeseen. Ilman hänen lupansa ja myötävaikutustaan ei matkasta tulisi mitään!
Päätin, että laajemmalle joukolle ystäviä kertoisin vasta kun olen turvallisesti laivalla.
Pyhiinvaeltajat sanovat useasti, että vaelluksella oleminen, matkan tekeminen, on tärkeää, ei päämäärä. Olen itsekin ajatellut samoin monien vuosien ja kymmenien pyhiinvaellusten ajan.
On sykähdyttävää tuntea kuuluvansa joukkoon, joka muodostuu tuhansista samalla tiellä olevista vaeltajista ja miljoonista, jotka ovat ennen meitä kulkeneet näitä samoja polkuja.
Perille pääseminen ”pyhään” paikkaan ei ole tuntunut oikein missään. Kunnioitan kaikkia niitä, joiden usko riittää pyhän kokemiseen esimerkiksi Santiago de Compostelan katedraalissa olevan Pyhän Jaakobin haudalla, mutta minulle se merkitsi ainostaan päätepistettä sen kertaisella vaellukselle. Näin kävi myös lukuisissa muissa kohteissa.
Uusi ikkuna kuitenkin avautui tähän maailmaan, kun 2016 saavuimme Taizen ekumeeniseen yhteisöön. Olin tietoinen yhteisön avarasta, kirkkojen ja tunnustusten välisestä ymmärryksestä ja paikan suuresta merkityksestä, erityisesti nuorisolle.
Oli kuitenkin sykähdyttävää kokea ensimmäistä kertaa, että myös paikalle saapuminen antaa erityisen perille pääsemisen ja pyhyyden kokemuksen.
Tuon käynnin jälkeen olemme voineet ”päästä perille” jo useamman kerran.
Travemündeen saavuttuani, illalla 14.7. Ajoin Lyypekin lähellä olevaan majapaikkaani ja varsinainen skootterilla ”ratsastaminen” alkoi aamulla 15.7.
Edessä oli n. 350 kilometriä ”kolmenumeroisia” pikkuteitä, jotka johtivat läpi kylien, maisemien ja kaupunkien. Ilman IPadia, karttaohjelmaa ja korviini tulevia ohjeita olisin varmaankin vieläkin menomatkalla, niin tiheä on tieverkko Euroopassa!
Toinen ajopäivä oli pituudeltaan n. 500 kilometriä ja aikaa kului reilut 11 tuntia.
Saksassa oli tapahtunut juuri ennen matkaani sateiden aiheuttamat tulvat, mutta en liikkunut niillä alueilla. Ainoa kokemus, joka liittyi tulviin oli tältä päivältä: Reinin ylitys olisi pitänyt tapahtua lossilla, mutta paikalle saavuttuani ajorampit olivat veden alla ja lossi oli purjehtinut johonkin muuhun paikkaan. Pienen karttaharjoituksen jälkeen löytyi kuitenkin uusi yhteys illan majapaikkaan, joka oli sitten jo Ranskan puolella.
Olin miettinyt miten covidin vaikuttaa rajojen ylittämiseen. Minulla oli mukanani rokotustodistukset ja Ranskan viranomaissivuilta imuroimani kaavake, jonka olin täyttänyt ja jossa vakuutin olevani rokotettu ja oireeton.
Saavuin Saksan ja Ranskan rajalle paikassa, joka taitaa olla yksi hiljaisemmasta koko maailmassa. Rajalla ei ollut ketään. Ainostaan tien pinnoitteen muuttuminen kertoi siirtymisestä maasta toiseen!
Kolmannen ajopäivän aikana pääsin sitten perille Taizen kylään. Majapaikkaani oli ennestään tuttu B&B kylän laidalla ja sunnuntaina siirtyisin sitten itse yhteisön asukkaaksi. Kävin lauantai-illan rukoushetkessä ja sytytin tuohukseni satojen muiden kanssa ylösnousemuksen juhlassa.
Minun kynttiläni paloi merkkinä kiitoksesta matkani aikana kokemastani varjeluksesta. Samalla muistin lukuisia ystäviä, jotka olivat lähettäneet minulle tsemppiä ja siunausta sisältäviä toivotuksia.
Siirtyminen yhteisön elämään tapahtui sitten sunnuntaina. Olin toivonut voivani viettää tämän viikon hiljaisuudessa. Lisäksi olin esittänyt toiveen saada tehdä jotakin ruumiillista työtä päivittäin.
Maanantai aamuna oli aikuisten yhteinen raamattutyöskentelyn aloitus ja meidät hiljaisuuteen halunneet evästettiin omaan tapaamme elää: ohje, jonka saimme oli yksinkertainen ja hyvä: ”anna aikaa itsellesi, ajatuksillesi tunteillesi ja kuuntele itseäsi”.
Minä sain lisäksi työmaan yhteisön alueelta: veljet kunnostavat erästä sivurakennusta veljestön vanhimman syntymäpäivä varten. Talon edustan pihamaa oli peitetty sepelillä ja siinä kasvoi runsaasti kaikenlaisia rikkkasveja. Tehtäväni oli haran ja juuriraudan avulla puhdistaa pihamaa. Työ tapahtuisi polvillaan ollen, rikat juurineen muovisaaviin ja sitten levälleen pihan kuumuuteen, jossa aurinko ne kuivattaa. Tein päivittäin, kovassa helteessä ja kuumuudessa, töitä pari tuntia ja sain viikon aikana työni valmiiksi. Kun siinä polvillani kaivelin rikkaruohoja irti, toivoin, että myös elämässäni rehottavat erilaiset rikkaruohot saisivat samalla kyytiä.
Elin viikon myös some paastolla. En vastannut viesteihin ja luin niitä säästeliäästi.
Tapasin yllätyksekseni minulle Taizesta kolmen vuoden takaa tutuksi tulleen virolaisen Pillen ja hänen kanssaan meille muodostui tavaksi ruokailla yhdessä. Aamupalan jälkeen keitimme ”suomalaiskahvit” majataloon keittiössä. Minulla oli kahvi ja suodatinsuppilo mukanani ja niin saimme päivämme käyntiin kunnon kahvilla!
Veljien (n. 80 paikalla olleen) joukossa oli viroa puhuva veli Matthew ja hänen kanssaan sain muutaman kerran jutella. Sain kertoa hänelle, mitä yhteisö ja sen edustama elämä minulle ovat merkinneet. Erotessamme hän siunasi minut kotimatkalle.
Tapasin myös suomalaisista vastaavan veli Stephanin ja veljestön johtajan veli Aloinsin ja saatoin välittää heille Suomesta lähetetyt terveiset.
Päivittäiset kolme rukoushetkeä, työ ja ruokailut rytmittivät päivät.
Liitän pari päiväkirjamerkintää ja toivon, että niiden avulla pääsisitte mukaani Taizessa viettämääni viikkoon:
”Kävelin juuri majapaikkaani, joka on Taizen kukkulan juurella.
Illan rukoushetki oli pysähdyttävä ja koskettava. Yllättävän paljon ihmisiä ja covid- turvatoimet tiukat.
Ilta on lämmin, ensimmäinen täällä moneen viikkoon. Voi tätä vihreyttä, rauhaa ja hämyä, joka laskeutuu maiseman ylle.
Puolikas kuu purjehtii taivaalla….on kesäyö.
Syvä kiitollisuus täyttää mielen!
Keskiviikko iltana, rukoushetken jälkeen.
Istun nyt, kello on puoli 22.30 (23.30) ja katson ulos huoneeni ikkunasta. Ikkunaluukut ovat auki, ulkona ja sisällä on ihan riittävän lämmin.
Taivaalla seilaa täyttyvä kuu ja korviini kantautuu Sovituksen kirkossa jatkuva musiikki. Toisaalta kuuluu myös kioskialueelta puheensorinaa ja musiikkia, mutta äänimaailmat eivät kuitenkaan riitele keskenään.
Ilta pimenee aivan silmissä, lepakot lentävät taitolentojaan ja vihreyden tuoksut tunkeutuvat täydentämään tunnelmaa.
En osaa kertoa, miten onnelliseksi ja etuoikeutetuksi itseni tunnen. Miten on mahdollista, että saan ja voin kokea kaiken tämän? Omaa ansiota tässä ei ole vähääkään!
Olen päässyt mielestäni hyvin tähän odottamaani ja kaipaamani maailmaan.
Viihdyn hyvin hiljaisuudessa, vaikkakin toivoisin voivani jakaa sen läheisen ihmisen kanssa. Ehkäpä ensi vuonna?!
Ristin kumartamisen rukoushetken jälkeen.
Vaikka hyväksyn ja ymmärrän (?) tapaa, on se vieläkin omalle ajatukselle haastava. Taizen krusifiksi on sijoitettu keskelle kirkkoa vaakatasoon. Sen päällä palaa muutama kynttilä. Rukoushetken lopuksi veljestö ja seurakunta kääntyy ristiin päin ja kumartaa syvään, hiljentyy hetkeksi ja sitten veljet poistuvat ja halukkaat ryhmittyvät odottamaan vuoroaan päästä lähelle ristiä, rukoilemaan ja mietiskelemään. Hiljalleen odottajat pääsevät päämääräänsä ja rotaatio pyörii.
Istuin kirkossa aikani katselemassa ja lähdin sitten ”kotiin”. Ikkuna on auki ja koska sen suunta on kohti kirkkoa, kuulen tuttuja rukouslauluja tässä trooppisessa ja hieman ukkostavassa illassa.
Olen mielestäni onnistunut aika hyvin työntämään käytännölliset asiat mielestäni etäämmälle. Se ei tarkoita, että olisin päässyt sen kummempaa keskittymisen pääni suhteen, mutta ainakin olen ollut paikalla.
Viime yönä (torstaina) sitten panostava helle purkaantui rajuna ukkosmyrskynä. Heräsin siihen, että huolimattomasti jätetyt ikkunaluukut heiluivat holtittomasti ja vettä satoi niin vakaan, että huoneeni lattia kastui aina ovelle asti.
Sain luukut hallintaan, lattian kuivattua ja asettauduin rajuilmaa ihmettelemään. Myrskytuuli oli muutamassa minuutissa ohi. Luultavasti kysymys oli jonkinlaisesta pyörremyrskystä, sillä aamun valjettua oli sen aiheuttamat vauriot nähtävillä: tiet ovat puista pudonneita oksia ja lehtiä täynnä, myymälän luona on suuri puu revennyt kappaleiksi ja varmasti ympäristössä on paljon vastaavia tapauksia.
Istuin ikkunaluukut avoimina ja ajattelin heitä, jotka tulivat yllätetyiksi teltoissa, joissa asuvat!
Porukoita, jotka kantavat märkiä varusteitaan näkyi aamulla runsaasti, mutta mistään vakavammasta en ole kuullut.
Istuessani ajattelin myös sitä, että jos matkalla joudun kuvatun kaltaiseen myrskyyn, niin ajaminen loppuu siihen hetkeen. Siksi teen tänään pakkaussuunnitelman kaikista pahimman vaihtoehdon varalta. Tosin säiden ennustetaan paranevan, ainakin osittain.
Vaikka olenkin sopusoinnussa itseni ja puutteitteni kanssa, olen myös kateellinen niille, joilla on mahdollisuus jakaa kokemuksiaan, käsityksiään, mielipiteitään jne. vapaasti toisten kanssa. Myös tästä sain jutella veli Mathewin kanssa.
Sain myös välitettyä teidän lähettämänne terveiset veli Aloinsille ja Stephanille. He pyysivät puolestaan tervehtimään teitä kauttani.
Vaikka olen sekä fyysisesti että henkisesti vielä Taizessa, ajatus karkaa kotimatkaan.
Luotan siihen, että saan tehdä sitä turvallisesti ja että joka tapauksessa siinä toteutuvat rakkaaksi tulleen Taize-laulun ajatukset: …”salattu on tiesi, Jumala, mutta kuljet sen kanssani”.
Väkeä tuli sitten tänne yllättävän maltillisesti. Olen kuullut maittavan lukuja n. 3-400 tietämillä. Vahinko veljestön kannalta, mutta meille väljyys on antanut hienot puitteet helliä itseään.
Kiitos ystävät, että teette tätäkin matkaa kanssani!”
500 kilometriä skootterin satulassa tänään, alkaen klo 7 ja kohteessa oltiin 16.45.
Illalla Nancyssä katselin säätiedotuksia ja mietin pitäisikö hermostua säätiedotuksesta?
Sitten päätin sen, mitä olemme reissuillamme usein päättäneet: ei kannata pilata yöuniaan. Sitten se vasta harmittaa, jos on valvonut ennusteen takia ja aamulla ei sitten sadakaan! Ja niin olisi käynyt: aamu aurinkoinen, muutama pisara matkalla, jälkiä jo ohi menneistä kuuroista - eli se siitä!
Eilen, välillä Taize - Nancy 350 km, käytin jo enemmän isoja teitä ja tänään sitten Suzuki sai laukata kahva kaakossa oikein kunnolla. Moottoriteillä pysyn rekkojen vauhdissa, jos ne ajavat rajoitusten mukaan. Tyhjät rekat tykittävät ylämäissä ohi ja täydet meinaavat jäädä jalkoihin. Oikeanpuoleinen, hidas kaista, on aika hyvä ajaa:
Pidä kaistalla paikkasi, jätä ohittajalle murheet ja anna palaa!
Täällä Kasselissa kerään voimia pienessä hotellissa. Ei mikään huippu, mutta kyllin hyvä!
Ajaessa tänään tuli mieleeni kaikenlaisia kummallisia juttuja: tänään mietin monta kymmentä kilometriä sitä, että työtoverini Pentti oli oikeassa, kun hän rippikoululeiriltä tultuaan tokaisi: ”jos kirjoittaisin rippikouluoppaan, panisin sen nimeksi ”Jeesus mopon selässä”. Tavallista pohjois-kirkkonummelaista poikaa kiinnostaa mopo paljon enemmän kuin aasi.” Ei tämä ajatus kantanut yhtään tämän pidemmälle, mutta tuli kuitenkin mieleen.
Vaikka vielä ehtii huomisen 400 kilometrin aikana sattua ja tapahtua, tuntuu kuitenkin siltä, että matka matkana alkaa olla taputeltu.
Kun olin lähdössä Taizesta, mietin miten vaikeaa ja haikeaa on irrottautuminen.
Kyllähän siinä lähdössä ja alkumatkasta taisi muutaman kerran silmiä ihmeellisesti kutittaa, mutta ihmeen hyvin kuitenkin selvisin. Mietin sitä, että kun asioilla on selkeä määrä-aika, niin se varmasti auttaa. Kuten Saarnaaja toteaa: kaikella on määrä-aikansa.
Kuten olen jo todennut: tunnen olevani pyhiinvaelluksella. Suzukilla tehty matka on yllättävän samankaltainen kävellen tehdyn kanssa: matkaa tehdää tunneissa, ei kilometreissä. Taivalletaan täysi päivä ja se on siinä. Tähän kertomukseen on lisätty kilometrit siksi, että lukijat saavat käsityksen siitä ”mihin mopo yltää”.
Kävellen päivämatkamme ovat olleet 25 ja 35 välilä. Nopeusero on huomattava, mutta ei pärjää autoille. Lisäksi motoristi on koko ajan kosketuksessa luontoon ja säähän.
Pyhiinvaelluksen tästä matkasta tekee kuitenkin päämäärä ja paluu kotiin. Aiemmin olemme aina saapuneet Taizeen kävellen. Paikalle olemme tulleet neljästä pääilmansuinnasta, noin suunnilleen. Viime kevään peruuntunut kävely olisi tullut idästä, nyt toista kertaa. Skootterilla saavuin paikalle pohjoisesta. Kotimatkalle olemme lähteneet kaksi kertaa kävelemällä. Nämä paluumatkan ovat auttaneet jäsentämään kokemuksia, kun hitaan liikkumisen aikana palikat asettuvat paikoilleen. Bussi-juna-lento sen sijaan keskittävät ajattelemaan aikatauluja ja muita matkajärjestelyjä ja tunteet ja kokemukset jäävät silloin käsittelemättä.
Skootterin selässä on ollut hyvää aikaa miettiä mennyttä viikkoa. Ja mietintä jatkuu varmasti koko loppumatkan ajan.
Tänään siis ajan Travemündeen ja lähtöselvitys aukeaa klo 21. Laivaan nousu alkaa klo 22.30 ja laiva lähtee klo 03.00. Vuosaaressa olemme 29. 7. klo 9.
”Kassel heräilee vähitellen. Ikkunasta näen, että aurinko paistaa ja lupailee helteistä päivää. Helteistä puheen ollen: ajaessa oikeanlainen pukeutuminen on kimurantti juttu: ajoviiman vuoksi pitää olla tuulenpitävää kampetta päällä. Minullakin on, mutta halpismallini on myös vedenpitävä ja siksi erittäin hiostava. Tämän kanssa tulen kuitenkin toimeen - on pakko!
Nyt suoriudun aamukävelylle ja yritän saada suonenvedot aisoihin. Sitten on vuorossa aamiainen ja pakkaaminen. Ratsu odottaa jo ohjaajaansa!
27.7. 21 klo 17 paikallista aikaa Travemünde.
Kiitos Taivaan Isä tästä matkasta ja varjeluksesta!
Tänään ajoi Kasselista tänne satamaan ja myös tämä ”legi” sujui hyvin, etten sanoisi, hienosti. Ajoin tänään koko matkan moottoriteitä myöten, siis n. 400 kilometriä.
Täytyy sanoa, että kuivalla kelillä (visiiriin napsahti matkan aikana 5 pisaraa, laskin ne!) ei se liikkuminen siellä niin vaaralliselta tuntunut. Pelisäännöt ovat selkeät ja niitä noudatetaan.
Päällimmäinen tunne on juuri nyt kiitollisuus. Tämän paremmin ei tällä seuralla olisi mikään matkan osuus voinut mennä. Siksi tämä kuuden tunnin odottelukaan ei tunnu nyt missään.
Lauleskelen tänään aika paljon. Hitti oli: ”Suo mun Herra, lapsen lailla, tehdä matkaa, huolta vailla….” Monet muutkin laulut tuli vedeltyä niin, että visiiri oli huurussa!
Matkan tylsimmät osuudet olivat lauttamatkat Helsinki-Travemünde-Helsinki, mutta niistäkin selvittiin ja 29.7. n. klo 10 kaarsin ”ratsullani” kotipihaan.
Sen Tien kulkija kiittää esirukouksista ja siunauksen toivotuksista.
Ovat toimineet!
Hiljaisuuteen, mietiskelyyn ja lauluihin perustuvaa Taizen-messua vietetään Haapajärven puukirkossa 14.9. klo 19.
Kokoontumisessa huomioidaan voimassa olevat koronarajoitukset.
Messu suoratoistetaan Facebookin kautta.
Syyskauden messut Kirkkonummen kirkossa 26.10 ja 23.11. klo 19.
Lisää tietoa Taizesta:
http://harvempiensanojenmies.worpress.com/taize - toista maailmaa
HEIKKI PIETILÄ
Perillä Taizessa. Nyt on hymy herkässä. Takana 1300 kilometriä.
Satu Holmlund
Sovituksen kirkko on Taizen elämän keskus. Siellä on joka päivä kolme rukoushetkeä.
Satu Holmlund
Taizessa on Corona-aika käytetty pihatöihin. Tähän syntyy kaunis bulevardi!
Satu Holmlund
Tässä ovat päivittäisen työtehtävän ”koneet ja laitteet”.
Satu Holmlund
KIRKKONUMMI
KIRKKONUMMI
SIUNTIO
Puh: 09 221 9200
toimitus@kirkkonummensanomat.fi
Munkinkuja 4, 02400 Kirkkonummi