UPINNIEMI

5.2.2020 täytti Rannik­ko­so­ti­las­ko­tiyh­dis­tyksen Upinniemen paikal­li­so­sasto 60 vuotta. Lämminhenkinen juhlatilaisuus pidettiin Sotilaskodissa liput liehuen, juhlittiinhan samalla kansal­lis­ru­noi­li­jaamme Runebergia. Vieraaksemme saapui lähes kuusikymmentä yhteis­työ­kump­pa­niamme ja ystäväämme sekä suuri määrä sisariamme.

Vihreänä sisarena toimiminen on elämäntapa. Sitä on täällä Kirkkonummella harrastettu siitä lähtien, kun Helsingin Laivastoasema siirtyi Upinniemeen. Varuskunnan nimi on vaihtunut ja joukko-osastommekin ovat vaihtuneet mutta me sisaret ja vapaaehtoinen työmme suomalaisten varusmiesten ja reserviläisten hyväksi on pysynyt. Palautteena saamme varusmiehen ilahtuneen hymyn sotilas­ko­ti­au­tomme Unelman myyntiluukulla. Siinä maailman murheet unohtuvat puolin ja toisin.

Juhlassamme nautimme kanttori Tarja Viitasen upeasta musiikista, puheista sekä tietenkin Sotilaskodin maistuvasta täyte­kak­ku­kah­vista. Rannik­kop­ri­kaatin komentaja kommodori Janne Huusko ojensi prikaatin pienoislipun juhlivalle paikal­li­so­sas­tolle, puheenjohtaja Tii Vieruaho otti sen vastaan. Sisar Sinikka Hemminki-Saraselle myönnettiin prikaatin joukko-osastoristi.

Juhlassa Tii Vieruaho piti juhlapuheen

Herra kommodori, arvoisat kutsuvieraat ja vihreät sisaret.

Tämän­päi­väi­sessä tapaa­mi­ses­samme on kyse maail­man­his­to­riasta. Jos Neuvostoliitto ei olisi luovuttanut Porkkalan vuokra-aluetta ennenai­kai­sesti takasin Suomelle vuonna 1956, ei Upinniemeen olisi rakennettu varuskuntaa. Helsingin Laivastoasema ei olisi siirtynyt tänne 1959 eivätkä Rannik­ko­so­ti­las­ko­tiyh­dis­tyksen sisaret olisi perustaneet Upinniemen paikal­li­so­sastoa 60 vuotta sitten. Kiitos Neuvostoliitto.

Tämä arkkitehti Osmo Lapin suunnittelema hieno sotilaskoti saatiin 1962 ja siitä lähtien menoa onkin riittänyt. Parhaassa vaiheessa varuskunnassa oli viisi joukkoa: Helsingin Laivastoasema, Rannik­ko­jää­kä­ri­pa­tal­joona, osa Suomenlinnan Rannik­ko­ty­kis­tö­ryk­men­tistä, Suojelukoulu ja Ilmavoimien tutka-asema.

Saapumiseriä oli viisi, samoin valoja ja kotiutumisia. Paraateja oli usein, Lippu­juh­la­päivä, Itsenäi­syys­päivä, Merivoimien vuosipäivä, Rannik­ko­jää­kä­reitten vuosipäivä ja lisäksi valat.

Pieni kesäkuun 4. syntynyt poika oli ihmeissään, etteivät kavereiden synttärit alkaneetkaan ohimarssilla. Nykyisin on vähemmän liikettä, sillä valta­kun­nal­liset paraatit nielaisevat joukot muualle maahan. Onneksi valalla vielä marssitaan, ihan Sotilaskotia hipoen, siitä pitää huolen oma joukko-osastomme Rannik­kop­ri­kaati.

Metsässä mummokin on aarre

Sisaria paikal­li­so­sas­tomme kirjoilla on tänään 59, joka on suurin määrä historiassamme. Alkuaikoina sisareksi pääseminen ei ollut mitenkään itsestään selvää. Paikallinen johtokunta syynäsi kokelaan ja tutkiskeli henkilön aikomuksia.

Suosit­te­li­joita oli hyvä olla kaksi. Jos sitten sisarena päätyi lipsahtamaan Varus­kun­ta­ker­holle illaksi, oli puhuttelu ja nuhtelu odotettavissa. Nykyisin olemme jo höllänneet ylänapin kauluksen alta, eikä kerhoakaan enää ole.

Me sisaret olemme sekalainen joukko suomalaisia naisia, ikähaitari pikkusiskosta satavuo­ti­aaseen. Kerran yhteen harjoitukseen pyydettiin sisaria. Mieluimmin kaksikymppisiä, on rankka juttu tulossa. Ei ole. Kolmikymppisiä sitten. Ei ole. Nelikymppisiä. Ei ole. No mitä teillä sitten on. Kuusikymppisiä. Pitkä hiljaisuus, huokaus. Otetaan ne, metsässä mummokin on aarre.

Vapaaehtoisena sotilas­ko­ti­si­sarena oleminen on elämän suola. Tämä ei katso uskontoon, ihonväriin, ammattiin tai ulkonäköön. Arvojamme ovat vapaaehtoisuus, osaaminen ja itsensä kehittäminen, luotettavuus sekä iloisuus ja palvelualttius.

Toimimme suomalaisen varusmiehen ja reserviläisen hyväksi, hymyllä ja sydämellä. Toimintamme on Sotilaskodissa päivystämistä, kaikkea mitä ilta eteen tuo keittiötyöstä pizzan paistoon tai kassaan.

Sotilaskodin henkilökunnan kanssa olemme voittamaton joukko. Vaikeat tehtävät tehdään heti, oikein vaikeat vaativat hieman enemmän aikaa, mahdottomia ei ole. Erikoisalaamme ovat suuret valatapahtumat, joko täällä tai muualla.

Kun Merikappelissa tapahtuu jotain, vihreä aaltomme siirtyy sinne. Kirkko­num­mi­päivät, Helsingissä, jopa Suomenlinnassa olevat tapahtumat saavat meidät liikkeelle, Kiikalasta puhumattakaan.

Unelma, oma sotilas­ko­ti­au­tomme

Liikkuva sotilaskoti vie meidät metsiin ja merelle, mihin tilataan. Metsiin pääsemme itsekin Unelmalla mutta merelle meidät vie Rannik­kop­ri­kaati. Unelma on siis meidän unelmiemme täyttymys, oma sotilas­ko­ti­au­tomme.

Olimme 13 vuotta laina-autojen varassa oman entisen automme päätettyä päivänsä Sotilaskodin takapihalla kasvavan koivun kylkeen. 22.11.2013 Unelma ajoi sisään Upinniemen varuskuntaan ja yhdeksi meistä sisarista. Unelma luovutettiin Suomenlahden Meripuo­lus­tu­sa­lueen hallintaan ja hoitoon.

Sotilas­pas­to­rimme siunasi sen tehtäväänsä. Se oli ainutkertainen ja mieliinpainuva hetki. Unelma on kulje­tus­kes­kuksen ainoa auto, jolla on nimi, muut ovat vain rekis­te­ri­nu­me­roita. Kuljettajien kotiutuessa kesä- ja joulukuussa palkitsemme parhaan Unelma- kuljettajan stipendillä.

Upinniemen paikal­li­so­sas­tolla on Suomenlahden Merivartioston Porkkalan merivar­ti­oasema kummiasemana. Historiaa en tunne, mutta oletan suhteen syntyneen, kun Upinniemen sotilaiden lapset palvelivat asemalla merivartioina. Yhteyttä on vuosien saatossa pidetty yllä muutamalla vierailulla ja joulukorteilla. Meille on suuri ilo ja kunnia päästä asemalle, vaikka reserviläisten harjoitukseen tai avoimien ovien päivälle.

Rannik­ko­so­ti­las­ko­tiyh­dis­tyksen suurina tukijoina ovat Anna-Liisa Rewellin ja Rannik­ko­si­sarten säätiöt. Paikal­li­so­sas­tomme sisaria on molempien hallituksessa. Säätiöt mahdollistavat lahjoi­tuk­sillaan suurten asioiden hankkimisen varusmiehille, niihin eivät meidän pienet pennosemme riitä. Rannik­ko­si­sa­rille lämmin kiitos tuesta, jolla tämäkin juhla saatiin näin juhlavaksi.

Meriso­ti­las­toi­mi­kunta on olennainen osa varuskunnan ja Sotilaskodin välistä toimintaa. Heidän työnsä ei näy suurelle yleisölle kovin hyvin. Jos homma ei hoidu niin se kyllä näkyy. Olemme, heidän toiveittensa mukaan, toteuttamassa palveluksen onnistumista. Jos varusmiehet ovat osanneet valita toimi­hen­ki­lönsä oikein, kuten parhaillaankin ovat, yhteistyö sujuu loistavasti.

Upinniemen sotilaskoti on Suomen paras ja kaunein

Rannik­ko­so­ti­las­ko­tiyh­dis­tyk­sellä on seitsemän paikal­li­so­sastoa, joista kolme on koditonta ja pojatonta, yhdellä on leiri­so­ti­laskoti. Suomenlinnassa ja Pansiossa on meihin nähden pienet kodit ja pieni varus­mies­vahvuus. Upinniemen sotilaskoti on Suomen paras ja kaunein. Kauneimmaksi tämä koti valittiin kymmenisen vuotta sitten Sotilas­ko­ti­liiton kokouksessa ja parhaaksi tämän kehui TV-ohjelmassa sukeltaja juostessaan tuolla rantakalliolla kohti maalia ja tietenkin voitti. Varuskunnassa ei ole enää kerhoa, ei kauppaa, postia eikä paljon asukkaitakaan, mutta varusmiehiä meillä on ihan riittävästi. Satamakin meillä on ja Rannik­ko­lai­vaston alukset, yhdellä niistä on laivakanttiini. Meillä on onnea, että Suomen paras Rannik­kop­ri­kaati toimii tällä samalla niemellä, yhteistyömme on erittäin hyvää. Tarvitsemme toisiamme, tuemme toisiamme ja meillä on hauskaa. Olemme usein saaneet olla Prikaatin vieraana, nyt saimme teidät kaikki yhteis­työ­kump­pa­nimme vieraiksemme.

Naisten vapaa­eh­toi­sesta asepal­ve­luk­sesta sotilaskoti-harrastukseen

Lopuksi haluan kertoa teille oman tarinani sotilas­ko­ti­har­ras­tukseen ryhtymisestä.

Se alkaa vuodesta 2003, jolloin suoritin naisten vapaaehtoisen asepalveluksen. Oli kylmä ja luminen talvi, kuten armei­ja­ju­tuissa taitaa aina olla, ja loputtoman hiihtämisen ja maastossa selviytymisen keskellä pimeydessä näkyi valo: sotilas­ko­tiauto!

Yksi elämäni mieleen­pai­nu­vim­mista hetkistä oli, kun sain kupillisen kuumaa kahvia ja tuoreen munkin. Ajattelin siinä hetkessä, että tuosta tulee vielä minun juttuni, jonain päivänä haluan tehdä juuri tuota vapaa­eh­tois­työtä ja tuottaa iloa niin monille varusmiehille.

Talvi vaihtui kesäksi, kesä uudelleen talveksi ja reserviin siirtyminen tuli ajankoh­tai­seksi. Sotilas­ko­ti­a­jatus jäi unholaan, mutta vuosien kuluttua ajauduin oikeaan seuraan, ja sotilaskoti oli taas kirkkaana mielessä. Tuumasta toimeen, kuten minulla on tapana, liityin jäseneksi Rannik­ko­so­ti­las­ko­tiyh­dis­tyksen Upinniemen paikal­li­so­sastoon, enkä ole katunut hetkeäkään!

Tuosta liittymisestä on yli kymmenen vuotta, joista viimeiset kuusi olen saanut toimia paikal­li­so­saston puheen­joh­tajana. Minulla on ollut tukenani hyvä ja luotettava varapu­heen­johtaja, johtokunta, sekä tietenkin ainutlaatuinen ja äärimmäisen tärkeä jäsenistö. Yhteistyö Rannik­kop­ri­kaatin, sotilaskodin, pääyhdistyksen ja muiden paikal­li­so­sas­tojen kanssa on muotoutunut toimivaksi ja asiat hoidetaan hyvässä hengessä.

Yksin en tietenkään olisi saanut aikaan sitä kaikkea, mitä paikal­li­so­sas­tomme tänä päivänä on. Kiitos kuuluu edeltäjilleni ja heidän tekemälleen arvokkaalle työlle, sekä tietenkin kaikille paikal­li­so­saston sisarille ja yhteis­työ­kump­pa­neille. Sydämellinen kiitos ihan jokaiselle.

Toivotan teidät kaikki lämpimästi tervetulleiksi juhlaamme, nautitaan hetki yhdessäolosta ja kohotetaan malja upealle kuusi­kym­men­tä­vuo­ti­aalle.

LIISA LOTTANEN JA TII VIERUAHO

RANNIK­KO­SO­TI­LAS­KO­TIYH­DISTYS RY

UPINNIEMEN
PAIKAL­LI­SO­SASTO

KUVAT: VARUS­MIESG­RAA­FIKKO KORPR ERICA KINNUNEN