Koulukoutsi Simon Sid palkittiin – työtä, joka näkyy lasten arjessa

IN­KOO

In­koos­sa saa­tiin hil­jat­tain iloi­ta hie­nos­ta tun­nus­tuk­ses­ta, kun kou­lu­kout­si Si­mon Sid pal­kit­tiin ar­vos­te­tul­la Gul­dug­g­lan-pal­kin­nol­la. Pal­kin­to nos­taa esiin ih­mi­siä, jot­ka te­ke­vät ar­jes­sa mer­ki­tyk­sel­lis­tä työ­tä las­ten ja kou­lun hy­väk­si – ja juu­ri sii­tä Si­mon tun­ne­taan In­koon kou­luis­sa!

Si­mon on toi­mi­nut kou­lu­kout­si­na jo muu­ta­man vuo­den ja työs­ken­te­lee vii­kon ai­ka­na vaih­te­le­vas­ti De­ger­byn kou­lus­sa, Kyrkf­jär­dens sko­las­sa sekä Me­ri­tuu­len kou­lus­sa. Hä­nen työn­sä yti­mes­sä on aja­tus, joka kuu­los­taa yk­sin­ker­tai­sel­ta, mut­ta nä­kyy konk­reet­ti­ses­ti ar­jes­sa: jo­kai­sen lap­sen tu­lee tul­la näh­dyk­si, kuul­luk­si ja koh­da­tuk­si.

Ja usein kaik­ki al­kaa pie­nes­tä elees­tä.

– En­sim­mäi­nen asia on sa­noa huo­men­ta aa­mul­la, Si­mon ku­vaa.

Rohkeutta, halua ja osaamista

Si­mo­nin työs­sä tär­kein­tä on, et­tä ku­kaan ei jää yk­sin. Vä­li­tun­neil­la se tar­koit­taa sitä, et­tä jo­kai­sel­la oli­si joku, jon­ka kans­sa ol­la – tai ai­na­kin sel­lai­nen fii­lis, et­tä mu­kaan voi tul­la il­man sen kum­mem­paa miet­ti­mis­tä.

Ym­pä­ris­töl­lä on täs­sä yl­lät­tä­vän iso mer­ki­tys. Si­mon pu­huu pal­jon sii­tä, mitä piha mah­dol­lis­taa. Ei sii­tä, on­ko siel­lä hie­noim­mat kei­nut, vaan sii­tä, syn­tyy­kö ti­laa yh­tei­sel­le te­ke­mi­sel­le.

De­ger­bys­sä tämä nä­kyy par­haim­mil­laan isol­la fu­tis­ken­täl­lä: peli ve­tää mu­kaan­sa niin, et­tä yh­täk­kiä mu­ka­na on­kin koko kou­lu! Sin­ne on help­po loi­ka­ta mu­kaan, vaik­ka ei oli­si­kaan se kai­kis­ta tai­ta­vin pal­lon­pyö­rit­te­li­jä. Te­ke­mäl­lä op­pii.

Si­mon tou­hu­aa myös asi­oi­ta, joi­ta ei eh­kä heti yh­dis­täi­si kou­lu­kout­sin työ­hön. Hän saat­taa is­tua op­pi­tun­nil­la te­ke­mäs­sä kä­si­töi­tä tai tai­de­jut­tu­ja – vaik­ka, ku­ten hän it­se nau­ra­en ker­too, ei ole niis­sä mi­kään mes­ta­ri. Mut­ta juu­ri sii­nä pii­lee ju­tun ydin: ai­kui­nen näyt­tää, et­tei kaik­kea tar­vit­se osa­ta täy­del­li­ses­ti.

– Ei ole huo­no, pi­tää vain ko­keil­la, hän muis­tut­taa op­pi­lail­le.

Si­mo­nin mu­kaan tä­män päi­vän nuo­ris­sa on val­ta­vas­ti hy­vää. Hän ei näe heis­sä on­gel­mia, vaan en­nen kaik­kea po­ten­ti­aa­lia. Hä­nen mie­les­tään lap­set ovat us­ko­mat­to­man lah­jak­kai­ta – niin kie­lis­sä, mu­sii­kis­sa kuin mo­nes­sa muus­sa­kin tai­dos­sa.

– Vä­lil­lä miet­tii it­se­kin, et­tä mi­ten ne osaa­vat asi­oi­ta näin hy­vin. He ovat ai­van us­ko­mat­to­mia!

Ja vie­lä tär­ke­äm­pää: he ovat roh­kei­ta ja val­mii­ta ot­ta­maan vas­tuu­ta, kun sii­hen an­ne­taan mah­dol­li­suus.

– Kaik­ki lap­set In­koos­sa ovat poh­jim­mil­taan tosi kilt­te­jä ja ha­lu­a­vat toi­sil­le hy­vää.

Kasvun tukena rajat, kunnioitus ja kannustus

Hy­vin­voin­ti ei syn­ny sat­tu­mal­ta. Si­mon ko­ros­taa, et­tä ar­jes­sa tar­vi­taan sel­ke­ät raa­mit ja ym­mär­rys sii­tä, mi­ten ol­laan ja mi­ten toi­sia koh­del­laan. Kun sii­hen yh­dis­tyy kun­ni­oi­tus, hyvä fii­lis ja ihan ta­val­li­nen maa­lais­jär­ki, syn­tyy ym­pä­ris­tö, jos­sa on tur­val­lis­ta kas­vaa ja ol­la oma it­sen­sä.

Yk­si asia nou­see eri­tyi­sen tär­ke­äk­si: on­nis­tu­mi­sen tun­teet. Jo­kai­sen pi­täi­si saa­da ko­kea, et­tä osaa ja pys­tyy. Kun asi­oi­ta teh­dään pie­nis­sä pa­lois­sa, esi­mer­kik­si siel­lä fu­tis­ken­täl­lä, jo­kai­nen pää­see mu­kaan ja voi ko­kea ole­van­sa osa te­ke­mis­tä. Sa­mal­la opi­taan myös se, et­tä epä­on­nis­tu­mi­nen ei ole vaa­ral­lis­ta ja et­tä nii­tä­kin tun­tei­ta voi ope­tel­la kä­sit­te­le­mään.

Si­mo­nil­le mer­ki­tyk­sel­li­sim­piä ovat het­ket, jol­loin kaik­ki lok­sah­taa koh­dal­leen. Kun op­pi­laat ot­ta­vat toi­sen­sa mu­kaan, aut­ta­vat ja huo­mi­oi­vat il­man oh­jaus­ta, nä­kee heti, et­tä työ on kan­ta­nut he­del­mää.

Yhdessä lasten parhaaksi

Työs­sään Si­mon saa pal­jon ener­gi­aa myös kol­le­gois­taan ja pu­huu ar­vos­ta­vas­ti sii­tä, mi­ten pal­jon hy­vää työ­tä kou­luis­sa teh­dään joka päi­vä. Hän huo­maa usein kes­ken päi­vän ajat­te­le­van­sa, et­tä ym­pä­ril­lä on ih­mi­siä, jot­ka työs­ken­te­le­vät juu­ri oi­ke­as­sa pai­kas­sa.

Sa­mal­la hän muis­tut­taa, et­tei mi­kään syn­ny yk­sin. Ne het­ket, jois­sa op­pi­laat ot­ta­vat toi­sen­sa huo­mi­oon ja toi­mi­vat yh­des­sä, ovat ai­na mo­nen te­ki­jän sum­ma – ko­tien, kou­lun ja kaik­kien las­ten ar­jes­sa mu­ka­na ole­vien ai­kuis­ten yh­teis­työ­tä.

Hän nä­kee tär­ke­ä­nä myös sen, et­tä kun­nas­sa tar­jo­taan mah­dol­li­suuk­sia har­ras­ta­mi­seen ja te­ke­mi­seen – ja et­tä kus­tan­nuk­set py­sy­vät sel­lai­si­na, et­tä kai­kil­la on mah­dol­li­suus osal­lis­tua.

Si­mo­nin vies­ti nuo­ril­le on yh­tä ai­kaa yk­sin­ker­tai­nen ja tär­keä:

– Us­kal­ta­kaa ko­keil­la kaik­kea! Ja ol­kaa kär­si­väl­li­siä – kyl­lä se oma jut­tu löy­tyy.

IN­KOON KUN­TA