Ajat­te­le­pa het­ki tätä: pi­dät sy­lis­sä­si pien­tä vau­vaa. Las­ta, jol­la on koko elä­mä edes­sään. Kol­men­kym­me­nen vuo­den pääs­tä tuo ih­mi­nen on ka­dul­la, pak­ka­ses­sa, vail­la yö­si­jaa, työ­tä, ys­tä­viä tai paik­kaa, jo­hon kiin­nit­tyä.

Tämä aja­tus hii­pi mie­lee­ni, kun seu­ra­sin vii­kon ai­ka­na pai­kal­li­sis­sa so­me­ka­na­vis­sa käy­tyä kes­kus­te­lua asun­not­to­muu­des­ta.

Kes­kus­te­lu kup­lii ja kär­jis­tyy, mut­ta on hyvä, et­tä ki­peä on­gel­ma teh­dään nä­ky­väk­si myös meil­lä. Some -kes­kus­te­luis­sa ja­e­tut tuo­mi­ot ovat usein no­pei­ta ja ajat­te­le­mat­to­mia. Lei­ma­kir­vei­den heit­te­lyn lo­mas­sa on hyvä muis­taa, et­tä jo­kai­nen syr­jäy­ty­nyt on jos­kus ol­lut lap­si, jol­la on ol­lut unel­mia. Elä­mä kul­jet­taa ih­mis­tä mo­nes­ti kuin las­tua lai­neil­la ei­kä suun­ta ole ai­na kul­ki­jan omis­sa kä­sis­sä.

Suo­men pe­rus­tus­la­ki vel­voit­taa jul­ki­sen val­lan edis­tä­mään jo­kai­sen oi­keut­ta asun­toon. Tämä kos­kee myös Kirk­ko­num­mea. Asun­not­to­muus ei syn­ny tyh­ji­ös­sä ei­kä ole vält­tä­mät­tä pel­käs­tään yk­si­lön epä­on­nis­tu­mi­nen, se voi ol­la myös seu­raus­ta niis­tä ra­ken­teis­ta ja yh­tei­söis­tä, joi­ta me yh­des­sä ra­ken­nam­me. Mo­nil­la pit­kä­ai­kai­sa­sun­not­to­mil­la on taus­tal­la mie­len­ter­vey­son­gel­mia tai päih­de­riip­pu­vuut­ta. Il­man riit­tä­vää tu­kea ar­jen hal­lin­ta ja vuok­ra­suh­teen säi­lyt­tä­mi­nen ei­vät on­nis­tu.

Suo­mi oli pit­kään Eu­roo­pan mal­li­maa asun­not­to­muu­den vä­hen­tä­mi­ses­sä. Vii­me vuo­si­na suun­ta näyt­tää kään­ty­neen, kun maas­sa on jo lä­hes 4000 asun­no­ton­ta, ja yhä use­am­pi heis­tä elää ka­duil­la, tuu­li­kaa­peis­sa, jul­ki­sis­sa ves­sois­sa ja au­ti­o­ta­lois­sa. Tämä ei ole vain suur­ten kau­pun­kien on­gel­ma – il­miö nä­kyy myös Kirk­ko­num­mel­la, vaik­ka sii­tä pu­hu­taan usein vain kuis­kien.

Jo­kai­sen ti­las­ton ta­ka­na on ih­mi­nen. Ko­hon­neet elin­kus­tan­nuk­set, so­si­aa­li­tur­van hei­ken­nyk­set ja ki­ris­ty­neet vuok­ra­mark­ki­nat ovat pu­dot­ta­neet uu­sia ih­mi­siä asun­not­to­muu­teen. Asun­to­ja meil­lä on – myös Kirk­ko­num­mel­la – mut­ta se, mitä puut­tuu, on riit­tä­vä tah­to ja roh­keus tart­tua asi­aan.

Asun­not­to­muus ei ole ta­val­li­ses­ti ih­mi­sen oma va­lin­ta. Ke­nen­kään ei tu­li­si jou­tua viet­tä­mään öi­tään ul­ko­na vas­ten tah­to­aan. Yh­teis­kun­nan to­del­li­nen mit­ta ei ole ta­lous­kas­vus­sa, vaan sii­nä, mi­ten se koh­te­lee hei­koim­pi­aan.

Se vau­va, jota pi­dim­me pie­nen het­ken mie­les­säm­me, ei ole ka­don­nut mi­hin­kään. Hän elää myös jo­kai­ses­sa asun­not­to­mas­sa ai­kui­ses­sa. Ky­sy­mys kuu­luu, kat­som­me­ko me hän­tä edel­leen ih­mi­se­nä – vai kään­näm­me kat­seem­me pois?

JUK­KA MA­LI­LA

Rat­kai­sun­tuot­ta­ja,

Kirk­ko­num­me­lai­nen vuo­des­ta 1989