Maailman loppu – Miksi pitäisi välittää?

Tämä on vas­ti­ne kir­joi­tuk­seen “Maa­il­man Lop­pu – kuka vä­lit­tää?” 15.7.2026.

Maa­il­man lop­pua on en­nus­tet­tu niin pit­kään kuin on kir­joi­tet­tua his­to­ri­aa on ole­mas­sa. Goog­les­ta löy­tyy haul­la ”maa­il­ma­lo­pun en­nus­tuk­set” ja ei­kä sii­nä var­mas­ti kaik­ki.

Se on var­mas­ti täh­ti­tie­teel­li­nen fak­ta, et­tä maa­il­man­lop­pu tu­lee, mut­ta to­den­nä­köi­syys on en­nem­min­kin yli mil­jar­din vuo­den pääs­sä kuin sitä en­nen. (Tä­mä­kin on en­nus­tus.)

En­nus­tuk­sien ikä­vä puo­li on sii­nä, et­tä jot­kut ih­mi­set us­ko­vat nii­hin ja an­ta­vat näi­den en­nus­tus­ten vai­kut­taa omaan te­ke­mi­seen, jol­loin vain epä­toi­vo ja vä­lin­pi­tä­mät­tö­myys kas­vaa. Mau­no Koi­vis­to ai­koi­naan to­te­si ”jos tu­le­vai­suut­ta ei pys­ty­tä tark­kaan en­nus­ta­maan, niin olet­ta­kaam­me, et­tä kaik­ki me­nee hy­vin”. Ja näin­hän on tä­hän men­nes­sä ai­na lo­pul­ta käy­nyt. Vas­toin­käy­mi­siä ja on­gel­mia tu­lee, mut­ta niis­tä sel­vi­tään ja elä­mä on mah­dol­lis­ta ra­ken­taa uu­del­leen nii­den jäl­keen.

Luon­non­ka­tast­ro­fe­ja on ai­na ol­lut ja nii­tä tu­lee ai­na ole­maan. Ih­mis­ten luo­mat ka­tast­ro­fit luon­to kor­jaa jos­sain ajas­sa: esi­merk­kei­nä Tser­no­byl ja Hi­ro­si­ma. Niis­sä­kin elä­mä jat­kuu. Il­mas­ton läm­pe­ne­mi­nen­kin on uh­ka, mut­ta vaik­ka il­mas­to läm­pe­ni­si 5 as­tet­ta, niin sil­ti elä­mä jat­kuu – var­mas­ti eri­lai­se­na kuin nyt, mut­ta jat­kuu.

Ny­ky­ti­lan­ne on ih­mis­ten elä­män kan­nal­ta pa­rem­pi kuin kos­kaan en­nen. Men­nyt­tä on kiva hai­kail­la, mut­ta to­del­li­suu­des­sa en­nen oli pal­jon huo­nom­min kuin nyt. Or­juus oli täy­sin yleis­tä vie­lä pari sa­taa vuot­ta sit­ten. Lää­ke­tie­de oli ole­ma­ton­ta. Ab­so­luut­ti­ses­sa köy­hyy­des­sä elä­vien mää­rä on ra­di­kaa­lis­ti vä­hen­ty­nyt vaik­ka on edel­leen­kin suu­ri. Sii­nä voi ol­la jol­le­kul­le hyvä syy elää ja teh­dä mie­les­tä työ­tä näi­den aut­ta­mi­sek­si pois köy­hyy­des­tä!

Maa­il­ma on ai­na muut­tu­nut ja tu­lee var­mas­ti muut­tu­maan edel­leen­kin sii­hen kan­nat­taa asen­noi­tua. Luon­non va­lin­ta on oh­jan­nut ih­mis- ja eläin­kun­nan ke­hi­tys­tä. Se joka so­peu­tuu, se sel­vi­ää ja jat­kaa elä­mää. Jos ei so­peu­du, niin sil­loin on vai­ke­aa. Osit­tain tämä on oma va­lin­ta – ai­na­kin so­peu­tu­mi­seen voi it­se vai­kut­taa. Vä­lit­tä­mi­nen on huo­len kan­ta­mis­ta it­ses­tä ja toi­sis­ta sekä so­peu­tu­mis­ta muu­tok­siin.

VÄ­LI­TÄN, SIIS SO­PEU­DUN!