Lohjan teatterin Niin kuin taivaassa – tunteikas musikaali yhteisön voimasta

TE­AT­TE­RI

– Kyl­lä­pä me­nee ihon al­le, hät­käh­din ai­van is­tu­es­sa­ni Loh­jan te­at­te­rin tämä syk­syn mu­si­kaa­lin Niin kuin tai­vaas­sa en­si-il­las­sa 10.10. Olin kat­so­nut ko. kap­pa­leen Hel­sin­gin kau­pun­gin­te­at­te­rin esi­tyk­se­nä vii­ti­sen vuot­ta sit­ten ja kyl­lä­hän siel­lä­kin ta­ri­na tun­tui kos­ket­ta­val­ta, mut­ta eh­kä­pä pit­kä vä­li­mat­ka näyt­tä­möl­le ai­heut­ti sen, et­tä se jäi kui­ten­kin ai­ka ohu­e­na mie­leen, ko­tiin vie­mi­si­nä enem­män­kin sil­miin piir­ty­nyt upea la­vas­tus.

Loh­jan pie­nes­sä te­at­te­ri­sa­lis­sa näyt­te­li­jät ovat niin lä­hel­lä, et­tä heis­tä saat­toi ais­tia kaik­ki tun­teet ja tun­nel­mat niin vä­ke­väs­ti, et­tä kyy­ne­lei­tään sai pi­dä­tel­lä pit­kin mat­kaa.

Kay ja Ca­rin Pol­la­kin kä­si­kir­joit­ta­ma näy­tel­mä ker­too pik­ku­ky­läs­sä asu­vas­ta lah­jak­kaas­ta soit­ta­ja­po­jas­ta, Da­nie­lis­ta, jon­ka äi­ti pe­las­taa kiu­saa­vien kou­lu­ka­ve­rien kä­sis­tä kau­pun­kiin har­ras­ta­maan mu­siik­ki­aan pa­rem­pien opet­ta­jien op­piin ja suu­rem­mil­le aree­noil­le. Ja soit­to­har­ras­tus­han vie lo­pul­ta hui­pul­le, maa­il­man­kuu­luk­si ka­pel­li­mes­ta­rik­si, joka kes­kel­lä suur­ta me­nes­tys­tä me­net­tää yh­täk­kiä ter­vey­ten­sä ja työn­sä. Pa­luu ko­ti­ky­lään tun­te­mat­to­ma­na suu­ruu­te­na ja ky­lä­kou­lun os­ta­ja­na avaa Da­nie­lil­le yl­lät­tä­en uu­den oven mu­siik­kiin pie­nen ja vaa­ti­mat­to­man kirk­ko­kuo­ron ve­tä­jä­nä.

Oh­jaa­ja Sari Nii­ni­kos­ki on­nis­tui saa­maan kap­pa­leen esi­ty­soi­keu­det har­ras­ta­ja­te­at­te­ril­le en­sim­mäi­se­nä Suo­mes­sa ja ko­ko­a­maan sii­hen jäl­leen ker­ran tai­ta­van ja it­sen­sä li­koon lait­ta­van seu­ru­een. Ja mi­ten täy­sil­lä näy­tel­män pää­pa­ri, ka­pel­li­mes­ta­rin roo­lis­sa lois­ta­nut Jar­no Brän­n­fors ja hä­neen ra­kas­tu­nut, sy­dä­mel­li­nen ja va­loi­sa, mut­ta her­käs­ti tu­lis­tu­va San­ni Saa­ri, ve­ti­vät imuun­sa jän­nit­tä­mään hei­dän oras­ta­van suh­teen­sa ke­hit­ty­mis­tä.

Eri­tyi­sen nau­tit­ta­vaa oli herk­kyys, mil­lä Brän­n­fors tul­kit­si roo­lin­sa lois­ton­sa me­net­tä­nee­nä maa­il­man­luo­kan täh­te­nä - vail­la ko­vaa kuor­ta, vail­la kyy­ni­syyt­tä ja kat­ke­ruut­ta, vaik­ka oli pu­don­nut suu­ril­ta la­voil­ta ”ta­val­li­sek­si” ih­mi­sek­si, yhä sil­ti sä­teil­len vah­vaa auk­to­ri­teet­tia ja mu­si­kaa­lis­ta osaa­mis­ta. Kir­sik­ka­na ka­kus­sa oli vie­lä iha­na sil­män pil­ke ja hymy, jota edes sai­rau­den var­jos­sa elä­mi­nen ei ol­lut sam­mut­ta­nut.

Esi­tys­tä sii­vit­ti alus­ta lop­puun rik­kaas­ti sol­ju­va mu­siik­ki ja sii­hen liit­ty­vät tans­sit ja lau­lut, jois­sa oli tuh­ti an­nos tun­nel­mia lai­das­ta lai­taan: upeis­ta soo­lo­nu­me­rois­ta ja kos­ket­ta­van her­kis­tä kap­pa­leis­ta rie­hak­kaa­seen val­lat­to­muu­teen, mis­tä kai­kes­ta sai am­men­taa sy­lin täy­del­tä sy­ket­tä ja sä­pi­nää syk­syn synk­kään har­mau­teen.

Jyr­ki ka­kon loih­ti­ma, lau­dois­ta ra­ken­net­tu la­vas­tus oli voi­mak­kaan rou­hei­nen ele­ment­ti pai­nien sa­mas­sa sar­jas­sa kuin näy­tel­män ih­mis­koh­ta­lot­kin, vi­su­aa­li­si­na herk­ku­pa­loi­na An­nuk­ka Ma­ti­lai­sen loih­ti­ma kau­nis pu­vus­tus hul­mu­a­vi­ne hel­moi­neen, vä­ri­kyl­läi­se­nä­kin vä­lil­lä heh­ku­en, sekä pik­kui­nen en­ke­li kul­ta­sii­pi­neen.

Juo­neen oli pu­not­tu mer­kit­tä­vä ku­dos kuo­ro­lai­sil­le; näil­le ”ta­val­li­sil­le” ih­mi­sil­le, ta­val­li­sis­sa töis­sään ja mur­heis­saan mo­nen­lai­si­ne ih­mis­koh­ta­loi­neen, ja myös hei­tä vas­tus­ta­vil­le ta­hoil­le - pi­tää­hän näy­tel­mäs­sä jän­nit­tei­tä ol­la! Kuo­ro oli ko­ko­nai­suu­des­saan ikään kuin myös yk­si pää­roo­leis­ta vah­vas­ti oman­lai­si­ne per­soo­nal­li­suuk­si­neen, ku­ten vaik­ka­pa ke­hi­tys­vam­mai­nen Tore/Rei­ma Ni­ko­la, ha­kat­tu ja ar­ka Gab­riel­la/Lee­na Rein­man, vas­ta­boo­li­naan mm. Gab­riel­lan vä­ki­val­tai­nen puo­li­so Con­ny/Sa­mu­el Tuo­vi­la sekä jyr­kän tuo­mit­se­va Stig-pap­pi/Han­nu-Pek­ka Poi­ko­nen – upei­ta roo­li­töi­tä kaik­ki.

Oli voi­maan­nut­ta­vaa seu­ra­ta, mi­ten nämä eri ikäi­set ja hy­vin­kin eri­lai­set jä­se­net hit­sau­tui­vat Da­nie­lin luot­saa­mi­na yh­tei­sök­si, jol­la oli yh­tei­nen pää­mää­rä ja joka tuki hei­kom­pi­aan – sy­käh­dyt­tä­väs­ti jopa lau­lun voi­mal­la! Juu­ri täl­lais­ta yh­tei­söl­li­syyt­tä me kai­paam­me täl­lai­ses­sa pirs­ta­lei­ses­sa ajas­sa, jos­sa olem­me pit­käl­ti ka­dot­ta­neet su­kum­me ja en­nen niin elä­vien ky­lä­kun­tien tii­viit yh­tei­söt ja siir­ty­neet asu­maan per­soo­nat­to­miin, vail­la his­to­ri­aa ole­viin, pi­kai­ses­ti ra­ken­net­tui­hin taa­ja­miin, ku­kin omaan kop­pe­roon­sa.

Mut­ta ai­na­kin täs­tä pie­nen ih­mi­sen ilos­ta kuu­lua yh­tei­söön ja yh­des­sä teh­den saa­da jo­ta­kin suur­ta ai­kai­sek­si yh­tei­sen pää­mää­rän hy­väk­si ja mui­ta aut­ta­en, saa nyt naut­tia Loh­jan te­at­te­ris­sa lä­hel­le jou­lua, sil­lä vii­mei­nen esi­tys on pe 18.12.

LII­SA KO­SO­NEN

NIIN KUIN TAIVAASSA

Oh­jaus: Sari Nii­ni­kos­ki

Mu­sii­kin to­teu­tus: Tuo­mas Tör­mi ja Län­si-Uu­den­maan mu­siik­ki­o­pis­to

Taus­to­jen ää­ni­tys: Jari Si­kan­der, An­ni­na ja Tomi Tuo­mi­nen

Kuo­ron oh­jaus: Eli­na Laak­ko­nen

Ko­re­og­ra­fi­at: Nin­ni Tuo­vi­la ja Sari Nii­ni­kos­ki

Ää­ni­a­jot: Pet­ri Put­to­nen

La­vas­tus: Jyr­ki Kak­ko ja tal­koo­ryh­mä