Jussi Salo
KIRKKONUMMI
Seurakunnalle ei riitä kelvollinen suoritus
Seurakuntavaalit ovat aivan ovella. Marraskuussa linjataan paitsi kotiseurakuntamme asioista myös viitoitetaan epäsuoran päätöksenteon kautta koko kirkon suuntaa. Suurten periaatteellisten kysymysten – esimerkiksi onko kirkkomme aidosti kutsuva jokaiselle – ohella ensi kauden päättäjät saavat eteensä liudan käytännön kysymyksiä, jotka koskettavat meitä kaikkia kirkkonummelaisia. Luottamushenkilöt linjaavat kahden seurakuntamme rakennuksista, toiminnasta ja yleensäkin kirkollisverovarojen käytöstä.
Näitä asioita mietittäessä haluaisin muistuttaa, millainen rohkea tavallisuuden ylittäminen vei aikanaan halveksitun ja harvalukuisen uskontomme maailman levinneimmäksi opiksi. Kuten eräs varhaisen kirkon historioitsija taannoin totesi, kristinuskon voittokulku ei perustunut ihmeiden tekemiseen toreilla vaan Jeesuksen opetusten todeksi elämiseen, joka rikkoi aikansa luokkarajoja, hämmästytti ihmisiä ja tempaisi mukaansa.
Valtauskonnoksi noussut kirkko ehkä päästi joitakin ydinopetuksia unohtumaan, kun sen toimintatavoista tuli liian juridisia, joustamattomia ja hierarkkisia, mistä seurasikin päättyvän keskiajan Euroopassa melkoinen rytinä ja myös oman kirkkokuntamme irtaantuminen. Varoitusmerkkejä oli ilmassa jo vuosisatoja ennen Lutheria, ja suosikkikertomuksiani keskiajalta on mahtavan paavi Innocentius III:n uni 1200-luvulta: kirkon historian ehkä voimakkain ruhtinas näki oman piispankirkkonsa olevan romahtamaisillaan, ja sen seiniä piti yksin pystyssä enää köyhien ystävä Franciscus Assisilainen. Viesti oli selkeä – pelkkä tavalliseen tapaan jatkaminen johtaisi kohta raunioihin. Köyhistä puhuttaessa on tosin paikallaan mainita sekin, että parjattu paavien kirkko käytti vielä sydänkeskiajalla lakiensa mukaan neljänneksen tuloistaan puutteenalaisten auttamiseen, mihin nykypäivän luterilainen kirkkomme ei ole yltänyt.
Vaikka maailma on muuttunut, kristittynä elämisen pitäisi yhä säväyttää. Tämä tarkoittaa myös seurakunnan nousemista arjen odotusten yläpuolelle. Kutsu on erityisen selvä, kun puhutaan hädänalaisten auttamisesta keskellä yhteiskunnan turvaverkkojen repeilyä ja arvojen koventumista. Myös ympäristökysymykset ovat selvä paikka osoittaa, ettei kirkko katso lyhytnäköisesti seuraavaa tilikautta vaan tahtoo aidosti ”viljellä ja varjella” jättäen paremman maailman tuleville polville.
On tärkeää, että osoitamme periaatteellisuutta myös päätöksissä, jotka numeroiden ja hyötyajattelun näkökulmasta näyttävät pelkästään ”käytännöllisiltä”. Hyvä esimerkki on kovia kokenut seurakuntatalomme, joka kieltämättä sijaitsee arvokkaalla tonttimaalla. Olisi kuitenkin häpeällistä purkaa merkittävä arkkitehtoninen rakennus, jonka suunnittelijan jättämän perinnön arvo on juuri alettu ymmärtää ja hänen töitään suojella. Jos seurakunta ei ikuisena instituutiona pysty säilyttämään kulttuuriperintöä, keneltä sitä voi tänä aikana enää odottaa? Jos rakennusta ei haluta kunnostaa seurakunnan käyttöön, se pitäisi myydä arvostavalle ja säilyttävälle taholle, kuten jollekin säätiölle.
Taustalla olevat suuremmat arvot osoitamme juuri silloin, kun teemme päätöksiä muullakin kuin talouden logiikalla. Omista arvoista kiinni pitämiseen liittyy nähdäkseni väistämättä myös kunnianhimoinen vaatimus aitoudesta, avoimuudesta ja todellisesta osallistavuudesta, sillä vaikka järjestelmämme on edustuksellinen, seurakunta on pohjimmiltaan yhteisen pöydän jakava joukko. Tulevalla kaudella avoimuuden olisi tärkeä näkyä varsinkin pääkirkkomme remontissa, sillä tiloihin on suunniteltu merkittäviä muutoksia ja tämänkin lehden sivuilla jaetut huolet kertovat, ettei seurakuntalaisia ole pidetty riittävästi mukana hankkeen etenemisessä. Rakennus on kirkkonummelaisille keskeinen, ja hautaan siunaamisen tosiasiallisen mahdollisuuden kaltaisista kysymyksistä pitäisi linjata yhteisöllisesti.
Totean vielä loppuun, että kristitylle selväsanaisesti annettu lähimmäisenrakkauden velvoite kutsuu meitä varomaan kaikkea tuomitsemista, ja ensiajatuksemme uuden edessä tulisi olla avoin ja ymmärtämiseen pyrkivä. En saa mitenkään päähäni, että ”suolan suolaisuus” tulisi jonkin ihmisryhmän sulkemisesta ulos, vaan tuon kaiken lävistävän maun on oltava maailman odotusten ylittäminen – uskossa, toivossa ja rakkaudessa.
JARO KARKINEN
seurakuntavaaliehdokas
Avara kirkko
