Seurakunnalle ei riitä kelvollinen suoritus

Seu­ra­kun­ta­vaa­lit ovat ai­van ovel­la. Mar­ras­kuus­sa lin­ja­taan pait­si ko­ti­seu­ra­kun­tam­me asi­ois­ta myös vii­toi­te­taan epä­suo­ran pää­tök­sen­te­on kaut­ta koko kir­kon suun­taa. Suur­ten pe­ri­aat­teel­lis­ten ky­sy­mys­ten – esi­mer­kik­si on­ko kirk­kom­me ai­dos­ti kut­su­va jo­kai­sel­le – ohel­la en­si kau­den päät­tä­jät saa­vat eteen­sä liu­dan käy­tän­nön ky­sy­myk­siä, jot­ka kos­ket­ta­vat mei­tä kaik­kia kirk­ko­num­me­lai­sia. Luot­ta­mus­hen­ki­löt lin­jaa­vat kah­den seu­ra­kun­tam­me ra­ken­nuk­sis­ta, toi­min­nas­ta ja yleen­sä­kin kir­kol­lis­ve­ro­va­ro­jen käy­tös­tä.

Näi­tä asi­oi­ta mie­tit­tä­es­sä ha­lu­ai­sin muis­tut­taa, mil­lai­nen roh­kea ta­val­li­suu­den ylit­tä­mi­nen vei ai­ka­naan hal­vek­si­tun ja har­va­lu­kui­sen us­kon­tom­me maa­il­man le­vin­neim­mäk­si opik­si. Ku­ten eräs var­hai­sen kir­kon his­to­ri­oit­si­ja taan­noin to­te­si, kris­ti­nus­kon voit­to­kul­ku ei pe­rus­tu­nut ih­mei­den te­ke­mi­seen to­reil­la vaan Jee­suk­sen ope­tus­ten to­dek­si elä­mi­seen, joka rik­koi ai­kan­sa luok­ka­ra­jo­ja, häm­mäs­tyt­ti ih­mi­siä ja tem­pai­si mu­kaan­sa.

Val­taus­kon­nok­si nous­sut kirk­ko eh­kä pääs­ti joi­ta­kin ydi­no­pe­tuk­sia unoh­tu­maan, kun sen toi­min­ta­ta­vois­ta tuli lii­an ju­ri­di­sia, jous­ta­mat­to­mia ja hie­rark­ki­sia, mis­tä seu­ra­si­kin päät­ty­vän kes­ki­a­jan Eu­roo­pas­sa mel­koi­nen ry­ti­nä ja myös oman kirk­ko­kun­tam­me ir­taan­tu­mi­nen. Va­roi­tus­merk­ke­jä oli il­mas­sa jo vuo­si­sa­to­ja en­nen Lut­he­ria, ja suo­sik­ki­ker­to­muk­si­a­ni kes­ki­a­jal­ta on mah­ta­van paa­vi In­no­cen­tius III:n uni 1200-lu­vul­ta: kir­kon his­to­ri­an eh­kä voi­mak­kain ruh­ti­nas näki oman piis­pan­kirk­kon­sa ole­van ro­mah­ta­mai­sil­laan, ja sen sei­niä piti yk­sin pys­tys­sä enää köy­hien ys­tä­vä Fran­cis­cus As­si­si­lai­nen. Vies­ti oli sel­keä – pelk­kä ta­val­li­seen ta­paan jat­ka­mi­nen joh­tai­si koh­ta rau­ni­oi­hin. Köy­his­tä pu­hut­ta­es­sa on to­sin pai­kal­laan mai­ni­ta se­kin, et­tä par­jat­tu paa­vien kirk­ko käyt­ti vie­lä sy­dän­kes­ki­a­jal­la la­kien­sa mu­kaan nel­jän­nek­sen tu­lois­taan puut­tee­na­lais­ten aut­ta­mi­seen, mi­hin ny­ky­päi­vän lu­te­ri­lai­nen kirk­kom­me ei ole yl­tä­nyt.

Vaik­ka maa­il­ma on muut­tu­nut, kris­tit­ty­nä elä­mi­sen pi­täi­si yhä sä­väyt­tää. Tämä tar­koit­taa myös seu­ra­kun­nan nou­se­mis­ta ar­jen odo­tus­ten ylä­puo­lel­le. Kut­su on eri­tyi­sen sel­vä, kun pu­hu­taan hä­dä­na­lais­ten aut­ta­mi­ses­ta kes­kel­lä yh­teis­kun­nan tur­va­verk­ko­jen re­pei­lyä ja ar­vo­jen ko­ven­tu­mis­ta. Myös ym­pä­ris­tö­ky­sy­myk­set ovat sel­vä paik­ka osoit­taa, et­tei kirk­ko kat­so ly­hyt­nä­köi­ses­ti seu­raa­vaa ti­li­kaut­ta vaan tah­too ai­dos­ti ”vil­jel­lä ja var­jel­la” jät­tä­en pa­rem­man maa­il­man tu­le­vil­le pol­vil­le.

On tär­ke­ää, et­tä osoi­tam­me pe­ri­aat­teel­li­suut­ta myös pää­tök­sis­sä, jot­ka nu­me­roi­den ja hyö­ty­a­jat­te­lun nä­kö­kul­mas­ta näyt­tä­vät pel­käs­tään ”käy­tän­nöl­li­sil­tä”. Hyvä esi­merk­ki on ko­via ko­ke­nut seu­ra­kun­ta­ta­lom­me, joka kiel­tä­mät­tä si­jait­see ar­vok­kaal­la tont­ti­maal­la. Oli­si kui­ten­kin hä­pe­äl­lis­tä pur­kaa mer­kit­tä­vä ark­ki­teh­to­ni­nen ra­ken­nus, jon­ka suun­nit­te­li­jan jät­tä­män pe­rin­nön ar­vo on juu­ri alet­tu ym­mär­tää ja hä­nen töi­tään suo­jel­la. Jos seu­ra­kun­ta ei ikui­se­na ins­ti­tuu­ti­o­na pys­ty säi­lyt­tä­mään kult­tuu­ri­pe­rin­töä, ke­nel­tä sitä voi tänä ai­ka­na enää odot­taa? Jos ra­ken­nus­ta ei ha­lu­ta kun­nos­taa seu­ra­kun­nan käyt­töön, se pi­täi­si myy­dä ar­vos­ta­val­le ja säi­lyt­tä­väl­le ta­hol­le, ku­ten jol­le­kin sää­ti­öl­le.

Taus­tal­la ole­vat suu­rem­mat ar­vot osoi­tam­me juu­ri sil­loin, kun teem­me pää­tök­siä muul­la­kin kuin ta­lou­den lo­gii­kal­la. Omis­ta ar­vois­ta kiin­ni pi­tä­mi­seen liit­tyy näh­däk­se­ni väis­tä­mät­tä myös kun­ni­an­hi­moi­nen vaa­ti­mus ai­tou­des­ta, avoi­muu­des­ta ja to­del­li­ses­ta osal­lis­ta­vuu­des­ta, sil­lä vaik­ka jär­jes­tel­mäm­me on edus­tuk­sel­li­nen, seu­ra­kun­ta on poh­jim­mil­taan yh­tei­sen pöy­dän ja­ka­va jouk­ko. Tu­le­val­la kau­del­la avoi­muu­den oli­si tär­keä nä­kyä var­sin­kin pää­kirk­kom­me re­mon­tis­sa, sil­lä ti­loi­hin on suun­ni­tel­tu mer­kit­tä­viä muu­tok­sia ja tä­män­kin leh­den si­vuil­la ja­e­tut huo­let ker­to­vat, et­tei seu­ra­kun­ta­lai­sia ole pi­det­ty riit­tä­väs­ti mu­ka­na hank­keen ete­ne­mi­ses­sä. Ra­ken­nus on kirk­ko­num­me­lai­sil­le kes­kei­nen, ja hau­taan siu­naa­mi­sen to­si­a­si­al­li­sen mah­dol­li­suu­den kal­tai­sis­ta ky­sy­myk­sis­tä pi­täi­si lin­ja­ta yh­tei­söl­li­ses­ti.

To­te­an vie­lä lop­puun, et­tä kris­ti­tyl­le sel­vä­sa­nai­ses­ti an­net­tu lä­him­mäi­sen­rak­kau­den vel­voi­te kut­suu mei­tä va­ro­maan kaik­kea tuo­mit­se­mis­ta, ja en­si­a­ja­tuk­sem­me uu­den edes­sä tu­li­si ol­la avoin ja ym­mär­tä­mi­seen pyr­ki­vä. En saa mi­ten­kään pää­hä­ni, et­tä ”suo­lan suo­lai­suus” tu­li­si jon­kin ih­mis­ryh­män sul­ke­mi­ses­ta ulos, vaan tuon kai­ken lä­vis­tä­vän maun on ol­ta­va maa­il­man odo­tus­ten ylit­tä­mi­nen – us­kos­sa, toi­vos­sa ja rak­kau­des­sa.

JARO KAR­KI­NEN

seu­ra­kun­ta­vaa­lieh­do­kas

Ava­ra kirk­ko