Vuo­sien var­rel­la olen mon­ta ker­taa saa­nut joh­dat­taa vie­rai­li­ja­ryh­miä Edus­kun­ta­ta­los­sa. Teen sen mie­lel­lä­ni it­se, sil­lä se an­taa mah­dol­li­suu­den kes­kus­tel­la kä­vi­jöi­den kans­sa – mut­ta myös py­säh­tyä it­se sen ää­rel­le, mitä Edus­kun­ta­ta­lo edus­taa.

Kun vuon­na 1923 pää­tet­tiin, et­tä vas­ti­kään it­se­näis­ty­nyt Suo­mi sai­si oman edus­kun­ta­ta­lon, oli hy­vin vä­hän merk­ke­jä sii­tä, et­tä oli­sim­me yhä it­se­näi­nen maa 102 vuot­ta myö­hem­min. Eu­roo­pas­sa so­dan jäl­jet sa­vu­si­vat edel­leen, ja Ve­nä­jäl­lä val­lit­si pai­koin le­vot­to­muut­ta. Suo­mi oli yk­si Eu­roo­pan köy­him­mis­tä mais­ta.

Mut­ta us­koim­me it­seem­me. Ja 100 vuot­ta sit­ten, vuon­na 1925, jul­kis­tet­tiin kil­pai­lun voit­ta­nut eh­do­tus. Se oli yh­dis­tel­mä vai­kut­tei­ta sekä mei­dän omas­ta et­tä muis­ta ark­ki­teh­tuu­ri­pe­rin­teis­tä ja sen poh­jal­ta ta­loa läh­det­tiin ra­ken­ta­maan.

Päät­tä­jät us­koi­vat Suo­meen ja sii­hen, et­tä de­mok­ra­tia tar­vit­see sym­bo­lin – sel­lai­sen, joka oli­si maam­me ja de­mok­ra­ti­am­me ar­voi­nen. He nä­ki­vät kau­as.

Tänä päi­vä­nä tun­tuu usein sil­tä, et­tei meil­tä löy­dy sa­man­lais­ta us­koa tu­le­vai­suu­teen. Se on pa­ra­dok­saa­lis­ta, kun ajat­te­lee, mi­ten moni asia pu­huu puo­les­tam­me – toi­sin kuin sata vuot­ta sit­ten.

Ope­tus­mi­nis­te­ri­nä mat­kus­tan ajoit­tain myös ul­ko­mail­le, ja toi­min sen kaut­ta erään­lai­se­na lä­het­ti­lää­nä maal­lem­me ja eri­tyi­ses­ti kou­lu­jär­jes­tel­mäl­lem­me. Vas­taa­not­to on kaik­ki­al­la erit­täin myön­tei­nen. Suo­mea kat­so­taan ylös­päin. Kou­lu­am­me ar­vos­te­taan, ja maam­me ”kan­sal­li­seen brän­diin” lii­te­tään lä­hes yk­si­no­maan po­si­tii­vi­sia asi­oi­ta.

En voi ol­la ajat­te­le­mat­ta, et­tä tääl­lä ko­to­na kes­kus­te­lum­me juut­tu­vat ajoit­tain hy­vin toi­sen­lai­siin mie­li­ku­viin. Mi­kään maa ei voi ol­la kaik­kea, mut­ta pal­jon voi ol­la. Ja Suo­mi on pal­jon.

Kou­lum­me on edel­leen hyvä. Si­joi­tum­me yhä kor­ke­al­le kan­sain­vä­li­sis­sä ver­tai­luis­sa. Ai­kui­sem­me ovat PI­AAC-tut­ki­muk­sen – eli ai­kuis­ten PISA-tes­tin – mu­kaan maa­il­man par­hai­ta. Meil­lä on vah­va leh­dis­tön­va­paus, hy­vin ma­ta­la kor­rup­tio, koh­tuul­li­sen su­ju­va by­rok­ra­tia ja hyvä elä­män­laa­tu. Myös työn ja va­paa-ajan ta­sa­pai­no on mo­nel­la ta­paa kun­nos­sa.

On täy­sin tot­ta, et­tä haas­tei­ta riit­tää. Jul­ki­nen ta­lous ei ole ta­sa­pai­nos­sa. Ta­lous­kas­vu on lii­an hi­das­ta. Mut­ta on yh­tä tot­ta, et­tei ole re­a­lis­tis­ta odot­taa si­joi­tus­ten ja in­ves­toin­tien vir­taa­van maa­han, jos em­me it­se näe ym­pä­ril­läm­me ole­via mah­dol­li­suuk­sia.

On myös tär­ke­ää ym­mär­tää, et­tem­me it­se tie­dä kaik­kea par­hai­ten. Sik­si tar­vit­sem­me ide­oi­ta myös ul­ko­puo­lel­ta. Kas­vua on vai­kea syn­nyt­tää, jos toi­mim­me vain oman kan­sal­li­sen nol­la­sum­ma­pe­lin si­säl­lä.

Suo­men vah­vuu­det – tur­val­li­suus ja kes­ki­näi­nen luot­ta­mus – ovat maa­il­man mit­ta­kaa­vas­sa ai­nut­laa­tui­sia asi­oi­ta. Nii­tä voi­si käyt­tää ve­to­voi­ma­te­ki­jöi­nä, joil­la hou­ku­tel­la osaa­mis­ta ja pää­o­maa Suo­meen. Mut­ta se edel­lyt­tää meil­tä hie­man enem­män ute­li­ai­suut­ta, avoi­muut­ta ja yh­teis­työ­ha­lua.

Olem­me it­se­näi­syy­tem­me ai­ka­na koh­dan­neet suu­ria haas­tei­ta mo­nes­ti. Usein olem­me löy­tä­neet tien eteen­päin juu­ri sik­si, et­tä olem­me en­nak­ko­luu­lot­to­mas­ti us­ko­neet it­seem­me – niin so­dan kuin rau­han­kin ai­ka­na.

It­se­näi­syys­päi­vä tar­jo­aa mai­ni­on mah­dol­li­suu­den muis­tut­taa it­se­äm­me sii­tä, mitä meil­lä on, mitä ai­kai­sem­mat su­ku­pol­vet ovat teh­neet puo­les­tam­me ja mi­ten usein olem­me yh­des­sä ol­leet enem­män kuin osiem­me sum­ma. Hy­vää it­se­näi­syys­päi­vää.

AN­DERS AD­LERC­REUTZ

Ope­tus­mi­nis­te­ri, RKP