MINISTERI Elisabeth Rehn kertoi puheessaan omista kokemuksistaan ja muistoistaan Porkkalassa. Parenteesin jälkeen oma elämä rakentui Hilaan, Tavastfjärdenin rannalle.
Jussi Salo
PORKKALA
Elisabeth Rehn: Pakolaisia omassa maassaanMinisteri Elisabeth Rehn puhui Porkkalan palautuksen 70-vuotisjuhlassa Kirkkonummella.
- Minulle on suuri kunnia saada jakaa muutamia muistoja liittyen 70-vuotisjuhlaan, kun Porkkalasta tuli taas meidän.
- Tapahtumat vuonna 1944 koskettivat itseänikin. Olin 9-vuotias erittäin aktiivinen Pikku-Lotta Mäntsälässä, jossa isäni toimi kunnanlääkärinä. Kun saimme tiedon Porkkalan-alueen vuokraamisesta Neuvostoliitolle 50 vuodeksi, kutsuivat vanhempani heti kolme serkkutyttöäni Bergstadista asumaan luoksemme, kunnes perheelle löydettiin uusi koti. Se toi sodan uuden todellisuuden kotiini.
- Eräs toinen pakolainen Porkkalasta, jonka kohtalosta tuli merkittävä osa elämääni oli tuleva aviomieheni Ove Rehn. Hänen isänsä lakoniset ja lyhytsanaiset muistiinpanot pienessä almanakassa dramaattisten päivien ajalta syyskuussa 1944 pukee sanoiksi päätöksen julmuuden. 19 syyskuuta, Porkkalan evakuointi! Sitten päivä toisensa jälkeen korjattiin vilja-, ruis- ja maissisadot, vietiin perunasäkkejä ystäville ja sen jälkeen 28. syyskuuta ”Lähtö", vahvoin alleviivauksin.
Oven velipuoli ja lanko olivat kaatuneet sodassa 1943 ja nyt hänestä tulisi vielä koditon.
- Saimme luvan käydä alueella keväällä 1956. Kirkkonummen kirkko ja hautausmaa järkyttivät, samoin Siuntion keskustan puutalojen kunto. Mieheni kotitalosta oli jäljellä ainoastaan talon kiviportaat. Rakennus oli poissa, heidän pieni tilansa täysin umpeen kasvanut.
Meille kuitenkin parenteesin alueesta tuli paikka rakentaa oma elämä Kirkkonummen Hilassa, Tavastfjärdenin rannalla. Vuokraisännät olivat jättäneet jälkensä kaikenlaista, varsinaisia löytöjä oli runsaasti. Airoja, kauniita lasisia vodkapulloja, peltikannuja, niistä on koottu varsinainen museo. Ja muistin virkistämiseksi jokaisella matkalla Kirkkonummen keskustaan ylitän Kabanovin tien!
Viisikymmentä vuotta myöhemmin, kun Jugoslavia hajosi 1990- luvun alussa, toimin YK:n ihmisoikeustarkkailijana erityisesti Bosniassa ja Kosovossa.
Suomi otti alueelta vastaan suuren määrän pakolaisia, mutta suuri osa väestöä jäi pakolaisiksi omaan maahansa. Tehty rauha veti käytännössä rajoja alueen sisällä, joka pakotti ihmisiä jättämään kotinsa, uskonnon, suvun tai kielen vuoksi. Uusi asuinpaikka oli ehkä vain muutamien kymmenien kilometrien päässä omasta kodista. Inhottavia jalkaväkimiinoja oli edelleen maassa.
Pystyin tuntemaan sen saman epäoikeudenmukaisuuden meidän omalta ajaltamme, kun Karjalan ja Porkkalan asukkaiden piti alkaa pakolaisiksi omassa maassaan, Suomessa. Ehkä lapsuuden kokemuksistani oli hyötyä työssäni tuolla alueella.
Tänä päivänä Kirkkonummella asuu uusi pakolaisryhmä, Ukrainan sotaa pakenevat kansalaiset. Toivon sydämestäni, että voimme toivottaa heidät tervetulleiksi kunnioituksella ja empatialla. Venäjän tuomittava ja laiton hyökkäys Ukrainaan on venynyt pitkäksi sodaksi.
- Monet, jotka eivät paenneet sotaa ulkomaille, ovat siirtyneet muille alueille Ukrainan sisällä. Hekin ovat tavallaan pakolaisia omassa maassaan.
- Tehtäväni ei ole tässä ottaa kantaa. Ihmettelen kuitenkin passiivisuutta jota Eurooppa osoitti Venäjän Krimin valtauksen 2014 jälkeen. Liian monta ukrainalaista elämää on menetetty näinä vuosina.
Mutta kuinka kävi Porkkalassa, kun portit avattiin 1956?
- Monet olivat liian vanhoja, toiset olivat juurtuneet toiselle paikkakunnalle yhdentoista vuoden aikana. Mutta monen evakuoidun vaakakupissa painoi enemmän rakkaus kotiseutuun kuin jälleenrakentamisen raskas taakka.
- Niille, jotka jaksoivat, saamme olla kiitollisia, sillä alue on tänään monille hyvä ja rakas kotipaikka ja kunnioitus alueen monipuolista luontoa kohtaan huomioidaan aluetta kehitettäessä.
Oma toiveeni on, että alueen kauniista saaristosta tulisi kaikille avoin turvapaikka ja Porkkalan selästä vapauden meri.
Uskon siihen, että Upinniemen varuskunta ja laivasto toimivat tämän takeina!
Kello 15 saamme kuunnella kirkonkellojen soittoa kiitollisina.
Jussi Salo
