Kuva: Terho Haataja
Jussi Salo
KIRKKONUMMI
Hautajaiset tukevat surussa - mahdollisuus muistella, kiittää ja jättää hyvästit
SEURAKUNTA
Kuolemaan liittyvät käytännöt ovat tulleet yhteiskunnassamme näkyvämmiksi kuin vielä muutama vuosikymmen sitten. Saattohoidosta, kuoleman kohtaamisesta ja erilaisista hautaustavoista keskustellaan aiempaa avoimemmin. Silti yksi asia tuntuu edelleenkin jäävän ikään kuin varjoon: suru.
Moni läheisensä menettänyt tunnistaa kokemuksen, jossa ympäristö hyväksyy kuoleman tosiasiana, mutta surun tunteiden näyttämiseen suhtaudutaan varauksellisemmin. Itku, lamaannus, ulkopuoliseksi joutumisen tunne ja eri tavoin esiin nouseva pitkäkestoinen kaipaus voivat tuntua sekä surevasta että hänen läheisistään vaikeilta kohdata.
Suomalaisen kuolemakulttuurin muutoksia tutkinut teos Suomalaisen kuoleman historia (Gaudeamus 2019) nostaa esiin, kuinka kuolemaan liittyvät perinteet ovat muuttuneet eri aikakausina. Samalla myös surun ilmaisemisen tavat ovat muuttuneet. Vaikka kuolema ei enää ole samalla tavalla yhteisöllisesti läsnä arjen keskellä kuin joskus maatalousyhteiskunnan aikana, tarpeemme surra ja tulla nähdyksi surumme kanssa ei ole kadonnut.
Juuri tässä hautajaisilla on yhä tärkeä tehtävä.
Hautajaiset eivät ole vain vainajaa varten
Hautajaisia ajatellaan usein viimeisenä kunnianosoituksena vainajalle. Ne ovat sitäkin, mutta ennen kaikkea meitä eläviä varten. Hyvin järjestetty hautajaispäivä luo rakenteen tilanteeseen, jossa elämä on menettänyt tavallisen järjestyksensä. Kun suru tuntuu kaoottiselta, tarvitsemme yhteisiä rituaaleja, tuttuja sanoja, musiikkia, hiljaisuutta ja läheisten läsnäoloa. Hautajaiset tekevät näkyväksi sen, että loppujen lopuksi suru kuuluu aina myös yhteisölle eikä vain yksilölle.
Hautajaisissa suru saa näkyä tavalla, joka muuten voi tuntua vaikealta. Kukaan ei ihmettele kyyneleitä. Harva odottaa, että osaisimme hallita itsemme ja tunteemme täysin. Hetkeksi syntyy tila, jossa suru ja sen ilmaiseminen on sallittua, turvallista ja asiaankuuluvaa.
Eräs kirkkonummelainen, viime kesänä puolisonsa menettänyt henkilö kertoo:
- Hautajaispäivän aamuna surun keskellä jännitin selviytymistäni päivästä. Olin aloittanut surutyöni jo muutamia kuukausia ennen puolisoni kuolemaa. Silloin mietin, ettei minulla ollut edes voimia suunnitella ja järjestää hautajaisia. Rukoilin ja pyysin viisautta ja voimia tuohon hetkeen, kun se koittaa.
- Arkun ja kauniiden kukkien äärellä aika sitten ikään kuin pysähtyi, oli aika luovuttaa läheinen. Hän oli saanut laskea matkasauvansa. Musiikki ja siunauspuhe sekä saattoväen viimeiset tervehdykset antoivat lohtua.
Surulle tarvitaan aikaa
Hautaan siunaaminen auttaa meitä tunnistamaan, että jotain on perustavalla tavalla muuttunut elämässämme. Että olemme elämän rajallisuuden kanssa kasvokkain ja samalla kristillisen toivon ja viime kädessä Jumalan huolenpidon varassa kaipauksemme keskellä. Usein tämä surutyö jatkuu kuukausia, vuosia, jossain muodossa ehkä koko loppuelämän ajan.
Hautajaisissa saamme mahdollisuuden muistella, kiittää ja jättää hyvästit. Nämä muistot voivat kannatella meitä ja tulla aikanaan osaksi sitä kertomusta, joka tekee meissä parantavaa työtään. Ehkä juuri tässä on hautajaisten syvin merkitys. Ne eivät ratkaise surua, mutta ne voivat auttaa meitä tapahtuneen hyväksymisen ja uuden sopeutumisen tiellä.
-Muistelimme puolisoni elämää, hänen elämäntyötään ja merkitystä meille läheisille. Tunsin syvää kiitollisuutta yhteisestä elämästä ja rakkaudesta. Hautajaispäivä jäi mieleen kauniina muistona, surua lieventävänä ja lohduttavana jälleen näkemisen toivona.
TERHO HAATAJA
kappalainen
Kirkkonummen suomalainen seurakunta
