Miten rakennamme Suomeen kestävän terveydenhuollon, mikä on hyvinvointialueen rooli, miten ihminen osallistetaan palvelujen kehittämiseen?
Mediassa kerrotaan, että terveyspalvelujen saatavuudessa on eroja ja monikanavainen järjestelmä suosii paremmin toimeentulevia. Mitä tämä lopulta kertoo tavalliselle kansalaiselle, joka yrittää selvitä ikääntymisen tai sairastumiseen liittyvien haasteiden kanssa. Epäilen, että moni meistä kokee epävarmuutta, tiedon ja terveyslukutaidon puutetta ja kyky hakea palveluihin saattaa viivästyä taikka epäonnistua.
Pohditaan hetki, miten terveyspalveluissa selviää kuvitteellinen yksinasuva 79 – vuotias nainen, aiemmin täysin terve ja toimintakykyinen henkilö, jonka fyysinen ja psyykkinen terveys on lyhyellä aika välillä heikentynyt, eikä hän pysty tilanteessa itse hakemaan terveyskeskuksen lääkäriaikaa. Ensin jonkun on havaittava, että henkilöllä on terveyspalveluiden tarve. Oletetaan, että tämä olisi lähinaapuri, joka ei itsekään ole käyttänyt perusterveydenhuollon palveluita. Seuraavaksi tarvitaan kyky ja osaaminen hakea lääkäriaikaa. Naapuri kirjautuu henkilön kanssa järjestelmään ja kertoo oireista.
Terveyskeskuksessa henkilö kuitenkin arvio, että välitöntä hoidon tarvetta ei ole. Ohjeistetaan seuraamaan tilannetta. 79- vuotias jatkaa elämäänsä kotona, kunnes parin kuukauden kuluttua vointi äkillisesti romahtaa, eikä naapuri saa häntä syömään eikä ulkoilemaan. Henkilö siirretään ambulanssilla päivystykseen ja siitä sairaalaan osastolle.
Viikon hoidon jälkeen sairaalassa varmistutaan diagnoosista ja henkilö jatkaa vielä viikon sairaalahoitoa, jonka jälkeen hän saa kuntoutusohjeet kotiin. Kotona olo sujuukin kohtalaisesti, mutta henkilö ei kuitenkaan voimaannu sairauden omahoito-ohjeisiin ja tarvitaan vielä pidempiaikainen kotihoidon jakso, ennen kuin toimintakyky palautuu niin, että henkilö on jälleen omatoiminen. Tilanteen takia henkilön rahatilanne on heikentynyt ja hän ei selviä laskujen maksusta. Tarvitaan sosiaalityöntekijän apua. Tilanne päätyy kuitenkin hyvin, 79- vuotias voimaantuu omahoitoonsa ja saa seurakunnan kautta uuden hyvän ystävän.
Tarinan suorat kustannukset ovat päivystyksen ja sairaalajakson sekä kotihoidon jakson takia suuret. Epäsuoria kustannuksia tulee myös. Tilanteessa voi kuitenkin vertailla mikä kustannus olisi ollut, jos henkilö olisi päässyt heti hoitoon ja hänen sairautensa olisi diagnosoitu oikea-aikaisesti ja henkilön toimintakyky ei olisi romahtanut.
Tällaisia tarinoita ja myös paljon huonommin päättyviä, raskashoitoisempia ja kustannuksiltaan kalliita tapauksia meillä on hyvinvointialueet täynnä ikääntyvässä Suomessa. Niissä kaikissa meillä keskiössä on sairastunut tai ikääntynyt ihminen.
Se mihin on nyt herätty on, että mikään taho yhteiskunnassa ei tunnu olevan varma, miten soterakennetta rakennettaisiin kestäväksi ja samaan aikaan kustannustehokkaaksi. Asiantuntijat ja tutkijat ottavat kuten pitääkin, esimerkkiä myös muualta Euroopasta, koska terveydenhuollon uudistuksia tehdään lähes joka puolella Eurooppaa. Suomen kokonaisuudistus on kuitenkin kokoluokaltaan suuri ja saa myös kansainvälisesti arvelua siitä, että koko sotea yritetään uudistaa samanaikaisesti, kun monessa muussa maassa muutosta tehdään vaiheittain.
Ajattelen, että terveydenhuollon kestäviä ratkaisuja olisikin pohdittava kiireesti niin, että ihmiset, ne ihan tavalliset kansalaiset osallistetaan mukaan soteen, niin että ihmiset tietävät mikä on heidän roolinsa järjestelmässä. Myös median on kyettävä puhumaan asiasta muillakin tavoilla, kun monikanavaisen järjestelmän, puuttuvan yhdenvertaisuuden , sosioekonoomisten erojen ja muiden termien kautta.
Länsi Uudellamaalla on mielestäni oikea-aikaisesti herätty tarvittaviin muutoksiin ja hyvinvointialueen palveluiden uudistamisessa on myös hyviä panostuksia, kuten omalääkärimalliin kehittäminen.
SARI HÖGSTRÖM
Potilasjärjestön johtaja
Inkoon kokoomus
