Hiljaisten huomiointi hyvinvointialueilla
Ajattelin kirjoittaa hieman hiljaisista, niistä, jotka eivät saa sitä mitä he olisivat oikeutettuja saamaan, eli aitoa kohtaamista.
Meidän yhteiskunnassamme on paljon heitä, joilla on etenevä aivoja rappeuttava sairaus, joista tunnetuin tällä hetkellä on muistisairaudet. Muistisairaus on koko kehon sairaus ja parantavia hoitoja ei ole.
Muistisairaudet ovat yleistymässä ja meistä jokainen alkaa jo tietää jonkun, jolla on tämä aivoja rapauttava sairaus. Me tunnistamme monta erinimistä muistisairautta ja luemme jatkuvasti lisää. Mutta mitä me tiedämme kohtaamisesta ja sen vaikutuksesta muistisairaan henkilön arjessa, tuessa ja hoitamisessa?
Kohtaaminen, itsemääräämisoikeus ja muistisairaus yhdessä luovat joko ihanteellisen maailman tai sitten lisää hiljaisia ihmisiä, jotka ovat kaukana ihanteellisesta maailmasta.
Meitä kaikkia ohjaa mielihyvän tavoittelu ja toiset tietävät millä mielihyvää saa aikaiseksi. Mutta muistisairaalle asia ei ole aina niin helppo. Muistisairaan arki vaihtelee paljolti siitä, missä vaiheessa sairaus on.
Alussa, eli noin 20–30 vuotta ennen sairauden tuomia ongelmia, oireina oli vain väsymys, uupuminen ja stressi. Meillä kaikilla 30 - 60 - vuotiailla esiintyy noita oireita. Mutta olemme ns. terveitä, syömme hyvin, liikumme paljon, elämme sosiaalisesti aktiivista ja virikerikasta arkea. Sekä me ymmärrämme näiden toimintojen tärkeyden terveyden ylläpitämiseksi.
Sitten koittaa se päivä, joka sanoo; tiesithän, että suurin riski muistisairaalle on ikä.
Tietenkään kaikki vanhemmat eivät saa muistisairautta, onneksi. Mutta heille, jotka saavat, alkaa toisenlainen arki, jossa mielihyvän saanti ei olekaan aina niin helppoa.
Itsemääräämisoikeus, kohtaaminen ja arjen sujuminen ei olekaan niin itsestäänselvyys.
Jopa poliitikkomme tietävät ne viisi kohtaa, joiden avulla niin diabeetikkojen, kuin muistisairaiden sairautta hoidetaan. Se mikä on hyvä sydämelle, on hyvä keholle ja aivoille. Se on hyvä, että he tietävät nämä lääkehoidon, liikunnan, ravitsemuksen, sosiaalisen ja viriketoiminnan tärkeyden sairauden hoidossa. Mutta millä keinoin voidaan varmistaa, että myös ne hiljaiset, jotka eivät osaa pyytää apua, saavat sitä. Saavat apua siinä muodossa, jota he kykenevät ottamaan vastaan.
Lähdetään siis liikkeelle ja mietitään miten toteutuvat nämä viisi kohtaa, jotka kaikki ovat tärkeitä hidastamaan muistisairauden etenemistä.
Lääkehoidon sujuvuus arjessa. Aluksi kun sairastumme, lääkehoito koetaan yleensä hyväksi sairaudessa kuin sairaudessa. Harvoin saamme ajoissa muistisairautta kiinni. Kun muistisairaus kehittyy, ei aivot halua kuulla olevansa sairaita. joten aivot kääntävät arjen ylösalaisin.
Sairaus tuo mukanaan lähimuistin alenemisen ja myöhemmin oiretiedostamattomuuden. Tulos on joko se, että unohdamme ottaa lääkkeet tai sitten emme koe olevamme sairaita.
Aivot eivät koe sairautta mielihyvänä, jolloin joko piilottelemme lääkkeitä tai emme vain ota niitä. Tällöin yhteiskuntamme tekee arvion avuntarpeesta.
Tulos on usein kotihoito, joka on hyvä. Mutta yhteiskunta samalla määrää kotihoidon ajallisen käynnin, jolloin muistisairas henkilö ei lyhyessä ajassa millään tulee kohdatuksi. Ja itsemääräämisoikeutta käyttäen kieltäytyy 15 minuutin kotikäynnistä.
Ja näin hiljainen jää kotiin tulematta kohdatuksi ja usein yksin ilman sujuvaa lääkehoitoa.
Liikunnan ja unen tärkeys on kaikille tuttua. Käytä lihaksia monipuolisesti ja mahdollisimman usein. Nuku riittävästi. Käy ulkona ja tapaa ihmisiä. Tämä oli sujuvaa aikaisemmin. Sitten taas puhumme muistisairaasta, jonka mieli matkustaa ajassa. Tämä nykyinen aika, kun keho on vanhentunut, on kipuja, jäykät liikkeet, ei ole miellyttävä.
Hän palaa mielessään aikaan, jolloin liikkuminen oli sujuvaa, hiihti pitkiä matkoja, käveli kouluun puukengissä. Nyt yhteiskunnan päättäjätkin ovat huomanneet, että ikäihmiset tarvitsevat liikuntaa, jotta voivat asua kotona pidempään. Tämä on oikeasti havaittu jo monta kertaa, mutta aina se tulee yhtä isona yllätyksenä kuin lumi talvella.
Meillä on paljon erilaisia tapahtumia ja kuntoutuspolkuja ikäihmisille. Mutta miten ne hiljaiset, jotka yleensä ovat iäkkäitä, ei omaa ajokorttia enää, asuvat kaukana tapahtumista ja ovat muistisairaita tai puolisot ovat muistisairaita.
Me työikäiset määrittelemme mikä liikunta sopii ja paikat missä liikuntaa on. Itsemääräämisoikeus on kaikilla, ei ole pakko tulla, se sanoo. Oikeasti, kuinka moni sairaista pääsee paikalle ajoissa ja kuinka moni kokee ohjatun ohjelman olevan mielihyvää tuottava. Jos valmistettu ohjelma ei kohtaa henkilön tarpeita, lopetetaan käynnit. Sekin on itsemääräämisoikeus. Ja hiljainen jää yksin kotiin haikailemalla aikaa, jolloin oli liikkuvainen.
Ravitsemuksen monipuolisuus vaihtelee vuosittain. Jokaisella meillä on aika ajoin vaikeuksia tietää mikä on oikeasti terveellistä ja mikä ei. Mutta muistisairaalle tärkeintä on saada paljon proteiinia ja energiaa, jotta lihakset pysyvät kunnossa. Lähimuistin ja makuaistin heikennyttyä syöminen jää.
Laihtuminen voi olla nopeaa tai hitaasti hiipivää, mutta se tapahtuu sitä mukaan kuin sairaus etenee. Tähän tulee vastaus kotihoito. Ikävä kyllä lyhyen käynnin aikana ei ehditä varmistaa, saako asiakas tarpeeksi syötyä. Ja riittääkö todella yksi ateria päivässä? Ehtiikö hyvää tarkoittava hoitaja kohdata asiakkaan tarpeen tulla kohdatuksi. Hiljainen jää kotiin miettimään, kuka täällä oikeastaan kävi ja miksi.
Sosiaalisen ja viriketoiminnan tarve on myös todettu todella tärkeäksi aivotoiminnalle ja hidastamaan muistisairauden etenemistä. Muistisairas palaa mielessään työikään, aikaan, jolloin olin tärkeä, tein päätöksiä ja elämä oli tapahtumarikasta. Sellaista mielihyvää tuottavaa.
Sairauden edetessä, emme osaa sanoa, milloin on hyvä hetki ja milloin huono hetki. Emme osaa sanoa, milloin elämme mielessämme työelämän aikaa tai juuri tätä hetkeä. Etenkin tässä kohtaa tulevat huutavan tärkeäksi työntekijän kohtaamisen taidot ja muistisairauden tuntemisen taidot.
Me työikäiset olemme luoneet erilaisia ohjelmia ja tilaisuuksia, jossa ikäihmiset voivat tavata muita ihmisiä ja seurustella. Me olemme suunnitelleet ohjelmatkin valmiiksi. Me sanomme mitä tehdään ja milloin. Sitten me ihmettelemme, kun ikäihminen sanoo, että en taida tulla enää. Taas itsemääräämisoikeus; lopetetaan ei mielihyvää tuottava aktiviteetti ryhmässä ja jäädään yksin. Ikäihminen muuttuu hiljaisemmaksi ja miettii, kysyttiinkö häneltä koskaan mitä hän halusi.
Me työikäiset päätämme, onko tukea hakeva ihminen tarpeeksi huonokuntoinen vai liian huonokuntoinen saadakseen osallistua tai ei. Miten meidän määritelmämme ulkopuolelle jääneet?
Eikö enää ollakaan tasavertaisia, kun sairastumme muistisairauteen? Kuka kysyy meiltä mitä me haluamme?
Vastaamme eri lailla mahdollisesti eri vuorokauden ajan mukaan riippuen siitä missä ajassa me elämme, mutta eikö meillä ole oikeus tulla kuuluksi?
Eikö he, joilla ei ole muistisairautta tulisi osata kohdata meidät arvokkaina ja kunnioittavasti yhteiskunnan jäseninä. Vai ajetaanko meidät hiljaisina varjoon ja napataan esille aina kun on eduskuntavaalit tai muut vaalit tulossa.
Kiittäen hiljaisten puolesta puhuja,
MARIA HILLNER- LEHAM
Muistityön asiakasvastaava
