Työväen yhteinen vappujuhla 1.5.2026: Sini Felipe puhui Kirkkonummen torilla

SDP:n Sini Fe­li­pe ker­toi vap­pu­pu­hees­saan Kirk­ko­num­men to­ril­la, et­tä vap­pu on pe­rin­tei­ses­ti ol­lut työn, so­li­daa­ri­suu­den ja toi­von juh­la. Se on toi­voa saa­pu­vas­ta ke­säs­tä, työ­vä­en saa­vu­tus­ten juh­lis­ta­mis­ta ja opis­ke­li­joi­den, huo­mi­sen te­ki­jöi­den juh­laa. Se on myös päi­vä, jol­loin muis­tam­me, et­tä mi­kään oi­keu­den­mu­kai­nen yh­teis­kun­ta ei syn­ny it­ses­tään, vaan se ra­ken­ne­taan yh­des­sä. Pala pa­lal­ta, su­ku­pol­vi ker­ral­laan.

Ja sik­si vap­pu ei ole vain juh­la. Se on muis­tu­tus sii­tä, mitä olem­me saa­neet ai­kaan työ­vä­en oi­keuk­sien ja hy­vin­voin­ti­val­ti­on eteen. Sa­mal­la, eri­tyi­ses­ti näi­nä ai­koi­na se on muis­tu­tus sii­tä, et­tä mi­kään saa­vu­tet­tu oi­keus ei ole py­sy­vä, el­lei sitä puo­lus­te­ta, sa­noi Fe­li­pe.

Tä­nään me eläm­me ajas­sa, jos­sa mo­nen ar­ki on käy­nyt ras­kaam­mak­si. Yhä use­am­pi miet­tii, riit­tä­vät­kö ra­hat ruo­kaan, lääk­kei­siin ja asu­mi­seen. Elä­män pe­rus­tar­pei­siin. Yhä use­am­pi jou­tuu ve­ny­mään enem­män, sa­mal­la kun tur­va­verk­ko­ja pu­re­taan pala pa­lal­ta.

Ny­kyi­nen oi­keis­to­hal­li­tus on teh­nyt va­lin­to­ja. Ja ne va­lin­nat ei­vät ole neut­raa­le­ja.

Kun so­si­aa­li­tur­vaa hei­ken­ne­tään, työt­tö­myys­tur­vaa ki­ris­te­tään, asu­mi­sen tu­kea lei­ka­taan, se ei ole vain huo­noa ta­lous­po­li­tiik­kaa. Se on ar­vo­va­lin­ta. Se ker­too sii­tä, ke­nen ää­nel­lä hal­li­tus pu­huu. Ei­kä se ää­ni ole suu­rim­man osan meis­tä, ta­val­li­sen kan­sa­lai­sen.

Meil­le sa­no­taan, et­tä nämä pää­tök­set ovat vält­tä­mät­tö­miä. Et­tei vaih­to­eh­to­ja ole. Mut­ta to­del­li­suu­des­sa vaih­to­eh­to­ja on ai­na.

On ai­na mah­dol­lis­ta päät­tää, et­tä hei­koim­mil­ta ei lei­ka­ta. On ai­na mah­dol­lis­ta päät­tää, et­tä hy­vin­voin­ti­val­ti­o­ta ra­ken­ne­taan edel­leen mu­ren­ta­mi­sen si­jaan. On ai­na mah­dol­lis­ta päät­tää, et­tä ih­mi­sar­vo ei ole sääs­tö­koh­de.

Fe­li­pen mu­kaan val­tio on ole­mas­sa ih­mi­siä var­ten. Ei niin, et­tä ih­mi­set ovat jär­jes­tel­män pal­ve­luk­ses­sa, vaan niin, et­tä jär­jes­tel­mä on ih­mis­ten tur­va­na.

Sen teh­tä­vä on pi­tää huol­ta, kun elä­mä hor­jut­taa. Sen teh­tä­vä on ta­sa­ta ero­ja, ei kas­vat­taa nii­tä. Sen teh­tä­vä on ra­ken­taa luot­ta­mus­ta, ei mu­ren­taa sitä.

Ja juu­ri nyt me nä­em­me ke­hi­tys­tä, joka vie mei­tä toi­seen suun­taan. Koh­ti yh­teis­kun­taa, jos­sa pär­jää­mi­nen on yhä enem­män yk­si­lön vas­tuul­la, jos­sa epä­var­muus kas­vaa ja jos­sa lii­an moni jää yk­sin.

Meil­lä on päät­tä­jät, jot­ka leik­kaa­vat nau­res­kel­len, pil­ka­ten kaik­kea sitä hy­vää mitä van­hem­pam­me, iso­van­hem­pam­me ja hei­dän van­hem­pan­sa ovat saa­neet ai­kaan. Päät­tä­jät, jot­ka le­vit­tä­vät vi­haa ja ra­sis­mia, yl­lyt­tä­en omal­la esi­mer­kil­lään vas­tak­kai­na­set­te­luun. Päät­tä­jät, jot­ka nau­ra­vat kan­san hä­däl­le työt­tö­myy­den kas­va­es­sa, aut­ta­mat­ta pää­tök­sil­lään luo­maan yh­tään työ­paik­kaa. Sen si­jaan he lyö­vät kas­va­vaa työt­tö­mien jouk­koa yhä ko­vem­mal­la rai­pal­la.

Meil­le ker­ro­taan jat­ku­vas­ti, et­tä yk­si­löi­den tu­lee ot­taa enem­män vas­tuu­ta it­ses­tään ja lä­hei­sis­tään. Meil­le on vies­tit­ty, et­tä jo­kai­sen tu­lee py­syä ter­vee­nä val­ti­o­ta var­ten, sil­lä ter­veys­pal­ve­lui­hin ei ole enää va­raa. Ja et­tä ter­vee­nä py­sy­mi­nen oli­si vain omis­ta va­lin­nois­ta kiin­ni. Sa­maan ai­kaan oi­keis­to­hal­li­tus syy­tää ra­haa epä­eet­ti­siin koh­tei­siin ja jo val­miik­si rik­kail­le, sa­mal­la kun opis­ke­li­jat aje­taan lop­puun, lap­si­per­hei­tä sy­sä­tään köy­hyy­teen, sai­raat aje­taan ti­lan­tee­seen, jos­sa ter­vey­den­huol­toon ei ole va­raa, työ­e­lä­mää hei­ken­ne­tään ja jopa kuo­le­man jäl­keen jou­tuu vie­lä mak­su­mie­hek­si kii­tos hal­li­tuk­sen vii­mei­sim­pien uu­sien mak­su­jen. Toi­vo tu­le­vai­suu­teen, oi­keu­den­mu­kai­suu­teen ja mah­dol­li­suuk­siin on kai­kes­ta täs­tä kau­ka­na.

Mut­ta toi­von me­net­tä­mi­nen ei ole väis­tä­mä­tön­tä.

Suo­mi on en­nen­kin va­lin­nut toi­sin. Me olem­me ra­ken­ta­neet kou­lu­tuk­sen, joka kuu­luu kai­kil­le. Me olem­me ra­ken­ta­neet ter­vey­den­huol­lon, joka ei kysy lom­pa­kon pak­suut­ta. Me olem­me ra­ken­ta­neet yh­teis­kun­nan, jos­sa jo­kai­sel­la on mah­dol­li­suus.

Ja me voim­me teh­dä sen uu­del­leen.

Toi­vo ei syn­ny sii­tä, et­tä kaik­ki on hy­vin. Toi­vo syn­tyy sii­tä, et­tä me pää­täm­me ra­ken­taa huo­mis­ta pa­rem­mak­si.

Se syn­tyy sii­tä, et­tä ih­mi­set nou­se­vat puo­lus­ta­maan toi­si­aan. Se syn­tyy sii­tä, et­tä em­me hy­väk­sy epä­oi­keu­den­mu­kai­suut­ta nor­maa­lik­si. Se syn­tyy sii­tä, et­tä muis­tam­me: mei­tä on enem­män.

Me em­me ole voi­mat­to­mia. Me em­me ole yk­sin. Ja toi­vo ei kos­kaan voi täy­sin ka­do­ta, sil­lä se on huo­mi­seen kan­ta­va voi­ma.

Pi­de­tään kiin­ni toi­sis­tam­me. Pi­de­tään kiin­ni toi­vos­ta. Ja en­nen kaik­kea — teh­dään toi­vos­ta tot­ta. De­mok­raat­ti­ses­sa val­ti­os­sa meil­lä on sii­hen mah­dol­li­suus vii­meis­tään en­si vuo­den vaa­leis­sa ää­nes­tä­mäl­lä.

Ja sii­nä me voim­me vai­kut­taa. Me voim­me muut­taa suun­taa. Me voim­me ra­ken­taa yh­teis­kun­nan, joka on rei­lu kai­kil­le — ei vain har­voil­le, päät­ti Fe­li­pe.