Ilkka Aaltosen suurtyö ”Fermaatilla tavataan!” – lahjalevy Dominante-kuorolle

KIRK­KO­NUM­MI

Vil­la Hum­mer­hei­min isän­tä Ilk­ka Aal­to­nen sai mar­ras­kuus­sa val­miik­si tä­hä­nas­ti­sen elä­män­sä suu­rim­man yk­sit­täi­sen pro­jek­tin, 20 it­se teh­tyä lau­lua kä­sit­tä­vän CD-le­vyn ”Fer­maa­til­la ta­va­taan”! Ura­kan taus­tal­la ovat Il­kan lau­lu­vuo­det 1986-99 teek­ka­ri­kuo­ro Do­mi­nan­tes­sa, minä ai­ka­na kuo­ro kon­ser­toi 20 eri maas­sa. Näi­tä mat­ka­ral­le­ja on syn­ty­nyt siis sa­maa tah­tia, kun uu­sia mai­ta on vas­taan tul­lut.

Lau­lut ker­to­vat koh­de­mai­den eri­tyis­piir­teis­tä ja ovat luon­teel­taan vil­lin hu­mo­ris­ti­sia. Il­kan mo­tii­vi­na on ol­lut ko­hot­taa näin tun­nel­mia len­to­ken­til­lä, bus­si­mat­koil­la ja il­lan­vie­tois­sa isän­tien kans­sa. Lau­lut ovat pää­o­sin suo­men­kie­li­siä, ei­kä nii­den si­säl­tä­mien mo­ni­se­lit­teis­ten, jos­kus gro­tes­kien­kin sa­na­leik­kien avaa­mi­nen pai­kal­li­sil­le ole ol­lut ai­na help­poa!

–Ar­gen­tii­nas­sa tulk­ki ei suos­tu­nut kään­tä­mään lau­set­ta, jos­sa ”yk­si suo­ma­lai­nen mies vas­tai­si kah­ta­sa­taa Ma­ra­do­naa”, jo­ten lau­lun ni­mek­si vaih­tui len­nos­ta ”Koh­ta sa­taa, Ma­ra­do­na!”, hy­myi­lee ver­baa­li­huu­mo­riin miel­ty­nyt lau­lun­te­ki­jä.

Tunnelmat kattoon

Mat­ka­lau­lut ovat toi­mi­neet hy­vä­nä vas­ta­pai­no­na it­se kon­sert­tien va­ka­vam­mal­le ja vaa­ti­vam­mal­le oh­jel­mis­tol­le. En­sim­mäi­nen niis­tä syn­tyi v. 1986, jol­loin Do­mi­nan­te läh­ti kuo­ro­kil­pai­luun Ita­li­an Go­ri­zi­aan.

– Se oli mi­nul­le muu­ten­kin hy­vin mer­ki­tyk­sel­li­nen reis­su, kos­ka Hum­me­ri­po­jat-kvar­tet­tim­me pe­rus­tet­tiin tuo­ta mat­kaa var­ten, Ilk­ka muis­te­lee ”ma­ka­roo­ni­maan” mat­kaa.

Useim­piin lau­luis­ta Ilk­ka on teh­nyt sekä sa­nat et­tä sä­ve­len – to­sin Pe­run-lau­lus­sa Vii­mei­sen in­kan ki­rous me­lo­di­a­na toi­mi it­se­oi­keu­te­tus­ti ”El Con­dor Pasa”. 1989 Neu­vos­to-Vi­ron lau­lus­sa Pas­si on sai pe­rest­roik­ka kyy­tiä, ja Fär­saa­ril­la ih­me­tel­tiin lam­pai­ta.

Yk­si kuo­ron ek­soot­ti­sim­mis­ta kier­tu­eis­ta suun­tau­tui 1990 In­do­ne­si­aan (On­ne­ton oran­ki), Uu­teen-See­lan­tiin (Ma ori oon) ja Aust­ra­li­aan (Kal­ja emu kii­vi ken­gu­ru ja ko­a­la).

– 1993 Ka­na­da-lau­lus­ta tuli en­sim­mäi­nen räp­pi­ni (Rat­su­po­lii­si Kin­gin vaah­te­ra­sii-”rap­pi”).

Laulut talteen omassa studiossa

Aja­tus le­vyn ko­ko­a­mi­ses­ta he­rä­si Il­kal­la jo v. 2010, jol­loin hän kut­sui kol­me kuo­ro­ka­ve­ri­aan Kurt­ti­lan ko­tis­tu­di­oon­sa. Lau­lu­jen sop­raa­no-, alt­to- ja te­no­ris­tem­mat saa­tiin pa­ris­sa vii­kos­sa tal­teen.

Ruo­ka­ha­lu kas­voi syö­des­sä, ja bas­sos­tem­mat nau­hoi­tet­tu­aan Ilk­ka al­koi vä­hi­tel­len soi­tel­la mu­kaan myös inst­ru­ment­ti­rai­to­ja! Kap­pa­leet nou­si­vat ai­van uu­teen len­toon, kun taus­tal­le saa­tiin, ki­ta­raa, hui­lua, käy­rä­tor­vea, jou­sia, rum­pu­komp­pia…

– Sii­tä ei mei­nan­nut tul­la lop­pua! In­nos­tuin ko­kei­le­maan yhä eri­koi­sem­pia soit­ti­mia ja soun­de­ja, ja ai­na tun­tui puut­tu­van ”vie­lä jo­ta­kin”… Lo­pul­ta pää­tin, et­tä Do­mi­nan­ten 50-vuo­tis­juh­liin men­nes­sä on le­vyn ol­ta­va ul­ko­na, jo­ten vii­mei­set kuu­kau­det en­nen h-het­keä vie­tin jo unet­to­mi­a­kin öi­tä, ma­est­ro nau­raa.

– Se oli hi­das­ta ja tark­kaa työ­tä – jo­tain yk­sit­täis­tä de­tal­jia saa­toin muo­ka­ta tun­ti­kau­sia. Stu­dio-oh­jel­ma mah­dol­lis­taa ih­mi­sää­nen­kin kor­jai­lun di­gi­taa­li­sin kei­noin – näin pie­net ala­vi­rei­syy­det ja ryt­mi­vir­heet­kin tu­li­vat hi­o­tuik­si.

Masterointi alan huipulta

Kos­ka Ilk­ka hän pani 15 vuot­ta ja kai­ken osaa­mi­sen­sa tä­hän le­vyyn, hän ha­lu­si myös tek­ni­sen laa­dun ole­van huip­pu­luok­kaa. Niin­pä le­vyn­te­on tär­ke­än vii­meis­te­ly­vai­heen, mas­te­roin­nin, sai ura­kak­seen van­ha opis­ke­lu­ka­ve­ri Ris­to Hem­mi, Suo­men suu­rim­man ää­ni­tys­s­tu­di­on Fin­n­vo­xin en­ti­nen toi­mi­tus­joh­ta­ja ja yk­si ny­kyi­sis­tä omis­ta­jis­ta. (Hem­mi pal­kit­tiin sat­tu­moi­sin vii­me vii­kol­la Eri­kois-Em­mal­la an­si­ois­taan Suo­men mu­siik­kie­lä­mäs­sä). Le­vyä ja­et­tiin 200 kuo­ro­lai­sel­le Do­mi­nan­ten 50-vuo­tis­juh­lis­sa 15.11.-25.

– Kos­ka le­vy­soit­ti­mia ei löy­dy enää kai­kis­ta ko­deis­ta, on mat­ka­lau­lut la­dat­tu myös Yo­u­Tu­been, Ilk­ka sa­noo.

Kiitos yhteisistä vuosista

– Do­mi­nan­te on an­ta­nut mi­nul­le pal­jon: mah­dol­li­suu­den teh­dä mu­siik­kia lah­jak­kaas­sa seu­ras­sa, ka­san mah­ta­via ih­mis­suh­tei­ta, puo­li-il­mai­sia maa­il­man­mat­ko­ja… Tämä pro­jek­ti syn­tyi kii­tol­li­suu­des­ta täl­le ai­nut­laa­tui­sel­le teek­ka­riyh­tei­söl­le, jota il­man ei oli­si kos­kaan syn­ty­nyt Hum­me­ri­poi­ki­a­kaan –ei­kä Vil­la Hum­mer­hei­mia.

Lau­lun­te­ki­jän miel­tä läm­mit­tää myös kuo­ron mat­ka­lau­lu­pe­rin­teen jat­ku­mi­nen vie­lä hä­nen jäl­keen­sä­kin, kun uu­det vei­ja­rit ovat tart­tu­neet haas­tee­seen.

Monimielinen fermaatti

”Fer­maa­til­la ta­va­taan” -le­vyn ni­meen liit­tyy kol­me kä­si­tet­tä. Par­ti­tuu­ris­sa fer­maa­til­la mer­ki­tään epä­mää­räi­sen mit­tai­nen nuot­ti tai tau­ko.

– Kun fuk­si pu­to­aa kyy­dis­tä vai­ke­as­sa lau­lus­sa, hän­tä loh­du­te­taan: ”Älä huo­li, fer­maa­til­la ta­va­taan!” Fer­maat­ti on myös Do­mi­nan­ten Ota­nie­mes­sä hal­lin­noi­man juh­la­huo­neis­ton nimi – siel­lä­kin viih­dy­tään pit­kään. Jos tiu­kas­sa ura­put­kes­sa ole­va in­si­nöö­ri ei en­nä­tä ka­ronk­kaan, hä­nel­le to­de­taan: ”Älä huo­li, Fer­maa­til­la ta­va­taan.” – eli jat­koil­la. Var­sin ma­kaa­be­ri kol­mas­kin mer­ki­tys löy­tyy: kun val­ko­hap­si­nen teek­ka­ri­van­hus vie­lä ker­ran keuh­ko­put­ki­vai­vai­se­na laa­hus­taa kuo­ron vuo­si­juh­liin, isät ikiy­ös­tä loh­dut­ta­vat: ”Älä huo­li, ’fer­maa­til­la’ (eli tuon­puo­lei­ses­sa) ta­va­taan!”

– Siel­lä­kin sit­ten vis­siin vie­lä vei­sa­taan tätä lau­lua maa­il­man tap­piin, Ilk­ka loh­kai­see.

Kolme kivijalkaa: kvartetti – Villa – laulukirjat

Ilk­ka Aal­to­sen eri­koi­sel­la ural­la on ol­lut kol­me ki­vi­jal­kaa: Hum­me­ri­po­jat, Pork­ka­lan Vil­la Hum­mer­heim ja rää­tä­löi­dyt yri­tys­lau­lu­kir­jat.

– Olen toi­mit­ta­nut jo 330 lau­lu­kir­jaa. Idea syn­tyi 80-lu­vul­la, kun omal­ta työ­nan­ta­jal­ta piti ker­jä­tä spons­si­ra­haa kuo­ro­mat­kaan. Olin sil­loin IVO:lla töis­sä, ja tun­tui vas­ten­mie­li­sel­tä sa­noa vuo­ri­neu­vok­sel­le ty­lys­ti: ”An­na ra­haa!”. Niin­pä kä­ve­lin hä­nen huo­nee­seen­sa ja le­vi­tin pöy­däl­le eh­do­tuk­sen he­del­mäl­li­ses­tä yh­teis­työs­tä: ENER­GIA-ai­hei­nen lau­lu­kir­ja! Olin lis­tan­nut sii­hen esi­merk­ke­jä: TUU­LI­VOI­MA (Min­ne tuu­li kul­jet­taa), AU­RIN­KO­VOI­MA (O Sole mio), KOS­KI­VOI­MA (Kak­si van­haa tuk­ki­jät­kää) jne. Pää­joh­ta­ja nau­rah­ti: – On­kos tääl­lä yh­tään ydi­ne­ner­gi­a­lau­lua? -On­han tääl­lä: ATO­MI­VOI­MA (Met­säs­sä ei lii­kah­da leh­ti­kään, on kuin luon­to kuol­lut jo ois) – Hah­hah! No en­täs öl­jy­e­ner­gi­as­ta? Sii­hen ve­täi­sin lon­kal­ta: ”Kap­tee­ni kat­soi ho­ri­sont­ti­hin, oli meri mus­ta­na…” Kau­pat syn­tyi­vät sa­man tien. Sata lau­lua kä­sit­tä­väs­tä kir­jas­ta tuli hit­ti­tuo­te, jota ja­et­tiin hen­ki­lö­kun­nal­le ja lii­ke­lah­jak­si tu­han­sia. Sil­loin ta­ju­sin voi­va­ni elät­tää it­se­ni viih­teen ja mu­sii­kin puo­lel­la ja ir­ti­sa­nou­duin kui­vis­ta in­si­nöö­rin­hom­mis­ta.

LII­SA KO­SO­NEN