Var­man toi­mi­tus­joh­ta­ja Ris­to Mur­to on tuo­nut esiin tär­ke­än nä­kö­kul­man, jota suo­ma­lai­ses­sa hy­vin­voin­tiyh­teis­kun­nas­sa ei ole to­tut­tu kuu­le­maan: jul­ki­sen ta­lou­den ra­jal­li­suus tar­koit­taa, et­tä yk­si­löi­den ja per­hei­den on va­rau­dut­ta­va kan­ta­maan en­tis­tä enem­män vas­tuu­ta omas­ta ja lä­heis­ten­sä hy­vin­voin­nis­ta. Tämä ei ole ide­o­lo­gi­nen va­lin­ta, vaan ta­lou­del­li­nen re­a­li­teet­ti. Vä­es­tö ikään­tyy no­pe­as­ti, huol­to­suh­de heik­ke­nee ja sa­maan ai­kaan ve­ro­tu­lot ei­vät rii­tä kat­ta­maan kas­va­vaa hoi­van tar­vet­ta.

Tämä mur­ros osuu sa­maan ai­kaan toi­sen va­ka­van ke­hi­tys­ku­lun kans­sa: Suo­men syn­ty­vyys on his­to­ri­al­li­sen ma­ta­lal­la. Yhä har­vem­pi us­kal­taa, ha­lu­aa tai jak­saa hank­kia lap­sia – ja ne­kin, jot­ka ha­lu­ai­si­vat, ko­ke­vat mo­nes­ti jää­vän­sä yk­sin. Nuo­ret ai­kui­set elä­vät epä­var­muu­den ajas­sa, jos­sa työ­e­lä­män vaa­ti­muk­set, asu­mis­kus­tan­nuk­set ja per­he­vas­tuut ka­sau­tu­vat. Usein rat­kai­se­vaa ei ole val­ti­oi­den te­ke­mä per­he­po­liit­ti­nen lin­ja, vaan se, mil­lais­ta ar­kea ym­pä­ril­lä ele­tään.

Mur­ron esit­tä­mä aja­tus vas­tuun­kan­non siir­tä­mi­ses­tä yk­si­löl­le on tär­keä myös hen­ki­ses­ti: jos ha­lu­am­me vah­vis­taa syn­ty­vyyt­tä ja kes­tä­vää yh­teis­kun­taa, mei­dän on luo­ta­va il­ma­pii­ri, jos­sa yh­tei­söt tu­ke­vat per­hei­tä – ei vain pal­ve­lui­na, vaan konk­reet­ti­se­na läs­nä­o­lo­na. Iso­van­hem­pien, ys­tä­vien ja naa­pu­rien apu voi ol­la rat­kai­se­vaa. Lap­si­per­hei­den ei pi­täi­si ol­la yk­si­köi­tä, jot­ka sel­viy­ty­vät yk­sin, vaan osa yh­tei­söä.

Mo­der­nis­sa yh­teis­kun­nas­sa olem­me sa­mal­la vie­raan­tu­neet pe­ru­se­lä­män il­mi­öis­tä: syn­nyt­tä­mi­ses­tä, sai­ras­ta­mi­ses­ta ja kuo­le­mi­ses­ta. Vie­lä muu­ta­ma su­ku­pol­vi sit­ten nämä ta­pah­tui­vat ko­dis­sa, lä­heis­ten kes­kel­lä. Nyt elä­mä al­kaa ja päät­tyy usein lai­tok­sis­sa, pois­sa sil­mis­tä. Tämä etään­nyt­tää mei­tä elä­män luon­nol­li­sis­ta vai­heis­ta ja voi teh­dä esi­mer­kik­si lap­sen syn­ty­mäs­tä vie­raan tai pe­lot­ta­van ko­ke­muk­sen – var­sin­kin, jos sitä ei ole kos­kaan saa­nut näh­dä lä­hel­tä.

Voi­sim­me­ko pa­laut­taa jo­tain van­has­ta – ei pa­kot­ta­en, vaan mah­dol­lis­ta­mal­la? Roh­kais­ta su­ku­pol­vien vä­lis­tä vuo­ro­vai­ku­tus­ta, tu­kea per­he-elä­mää myös ra­ken­tei­den ul­ko­puo­lel­ta, pu­hua avoi­mem­min elä­män­kaa­ren kai­kis­ta vai­heis­ta? Sa­mal­la on syy­tä pur­kaa hal­lin­nol­lis­ta by­rok­ra­ti­aa, joka vai­keut­taa ar­kea eten­kin pie­nil­lä toi­mi­joil­la ja per­heil­lä. Jous­to, luot­ta­mus ja lä­pi­nä­ky­vyys ovat te­hok­kuut­ta tär­ke­äm­piä, jos ha­lu­taan syn­nyt­tää toi­voa ja vas­tuun­kan­toa.

Syn­ty­vyys, huo­len­pi­to ja yh­teis­vas­tuu ei­vät ole ir­ral­li­sia tee­mo­ja – ne ovat osa sa­maa ko­ko­nai­suut­ta, joka mää­rit­tää Suo­men tu­le­vai­suu­den. Ky­sy­mys kuu­luu: ra­ken­nam­me­ko edel­leen yh­teis­kun­taa, jos­sa elä­mää kan­ne­taan yh­des­sä, vai jää­kö yk­si­lö yhä enem­män yk­sin?

TIMO KAL­LIO, KOK

In­koon kun­nan­hal­li­tuk­sen jä­sen

LUVN, hal­li­tuk­sen va­ra­jä­sen