TE­AT­TE­RI

Niin sy­käh­dyt­tä­vän hie­noa näyt­te­li­jän­työ­tä oli tar­jol­la Loh­jan Te­at­te­rin draa­ma­näy­tel­mäs­sä Sa­de­mies, et­tä en­si-il­lan ylei­sö pal­kit­si sitä vä­li­ta­pu­tuk­sin – yleen­sä ap­lo­dein kii­te­tään upeis­ta lau­lu- tai tans­si­nu­me­rois­ta.

Tämä it­ses­sään ker­to­nee jo, mi­ten vah­val­la in­ten­si­tee­til­lä näi­tä kah­ta niin eri­lais­ta vel­jes­tä esit­tä­vät mie­het, ko­van bis­nes­maa­il­man edus­ta­ja, ra­ket­ti­mai­sen no­pe­as­ti yh­des­tä sa­taan kiih­ty­vä Char­lie (Ai­var And­re­jev) ja hä­nen au­tis­ti­nen iso­vel­jen­sä, päi­vä­ru­tii­nei­hin­sa tar­rau­tu­va Ra­y­mond (Esa Kos­ki) ve­ti­vät ylei­sön­sä kes­kel­le isän mil­joo­na­pe­rin­nön ja­koon liit­ty­viä kään­tei­tä.

Hyvä te­at­te­rie­si­tys elää ris­ti­rii­dois­ta ja jän­nit­teis­tä täs­sä draa­mas­sa sitä riit­tää niin vel­jes­ten eri­lai­sis­sa luon­teis­sa kuin kum­man­kin pe­rik­si­an­ta­mat­to­mis­sa ta­voit­teis­sa. Ne toi­vat it­ses­sään sa­mal­la myös ta­ha­ton­ta, hy­ker­ryt­tä­vää ko­miik­kaa - toi­nen no­pe­a­na ra­ha­nah­nee­na sä­hi­käi­se­nä ja toi­nen ta­poi­hin­sa juur­tu­nee­na, hi­taa­na jur­nut­ta­ja­na.

Jo esi­tyk­sen al­ku, kun omaan na­paan­sa tui­jot­ta­va Char­lie hoi­te­lee huo­nos­sa ja­mas­sa ole­van yri­tyk­sen­sä raha-asi­oi­ta vauh­dik­kaas­ti yh­tä ai­kaa kah­teen suun­taan, oli var­sin vai­kut­ta­va. Ja vai­kut­ta­va oli myös Esa Kos­ken täh­dit­tä­män, mil­joo­na­pe­rin­nös­tä vä­hät vä­lit­tä­vän, lai­tos­hoi­dos­sa elä­vän ison­vel­jen, Ra­y­mon­din, roo­li­hah­mo, jol­le tär­kein­tä elä­mäs­sä oli­vat ai­van muut asi­at, ku­ten tu­lee­ko ruo­ka joka päi­vä mi­nuu­til­leen ajal­laan ja et­tä sitä vaah­te­ra­sii­rap­pia on pöy­däs­sä jo en­nen pan­nu­kak­kua ja pal­jon muu­ta­kin.

Näy­tel­män pu­nai­se­na lan­ka­na kul­ke­va aja­tus eri­lai­suu­den mer­ki­tyk­ses­tä ja hy­väk­sy­mi­ses­tä vie lo­pul­ta pe­rin­tö­ra­ho­ja ha­vit­te­le­van Char­lien tär­ke­än ky­sy­myk­sen ää­rel­le: Kum­pi on tär­ke­äm­pää, pe­rin­tö vai per­he?

Oh­jaa­ja Sari Nii­ni­kos­ken läm­min­hen­ki­nen ja tark­ka oh­jaus nä­kyi hie­nos­ti vel­jes­kak­si­kon kos­ket­ta­vas­sa kas­vu­ta­ri­nas­sa ja koko te­at­te­ri­seu­ru­een työs­sä. En­si-il­ta­kin oli so­pi­vas­ti huh­ti­kuus­sa, kan­sain­vä­li­sen au­tis­mi­tie­toi­suu­den ajan­koh­ta­na. Ja kyl­lä, tä­mä­kin esi­tys li­sä­si ym­mär­rys­tä au­tis­mis­ta ja yli­pään­sä sii­tä, et­tä kun kun­ni­oi­tam­me toi­si­am­me, voim­me eri­lai­si­na­kin tul­la toi­meen ja jopa ”ri­kas­tua” toi­sis­tam­me.

Ja to­ki­han esi­tyk­ses­sä oli muu­ta­kin miel­tä ilah­dut­ta­vaa ku­ten Jyr­ki Ka­kon toi­mi­vat la­vas­tus­rat­kai­sut, jot­ka ovat ai­na yl­lät­tä­vän upei­ta luo­mis­työn hel­miä, sa­moin An­nuk­ka Ma­ti­lai­sen pu­vus­tus, jos­sa ei kos­kaan men­nä hel­poim­man kaut­ta sekä esi­tys­tä tu­ke­va ää­ni- ja va­lo­maa­il­ma, ny­ky­a­jan mer­kit­tä­vä li­sä­an­ti esi­tyk­siin.

Näy­tel­män taus­tois­ta voi lu­kea li­sää KS N:o 13, s. 7, jo­ten niis­tä ei täl­lä ker­taa sen enem­pää, mut­ta tä­mä­kin esi­tys vah­vis­ti jäl­leen kä­si­tys­tä, et­tä jos ha­lu­aa näh­dä hy­vää te­at­te­ria, suun­nak­si kan­nat­taa va­li­ta Loh­ja.

LII­SA KO­SO­NEN